Tarina on tuttu. Selaat Insta-, Face- tai muuta some-fiidiä, ja silmiesi alla välähtelee toinen toistaan tavoiteltavampi todellisuus.
Yhdellä on aluillaan kukoistukseen puhkeava urapolku, toisella tallissa uudentuoksuinen mersu ja kolmannella puolestaan kotikokkinaan, ainiaisena ihanien yllätyksien laatijana sekä iankaikkisena hurmaavan järkkymättömänä tukipilarina se oma ihanin #rakas-elämänkumppani. Erinäisten filttereiden sävyttämien kuvien ohella huomiosi kiinnittyy myös kuvia eksplikoiviin ylistäviin iskulauseisiin – ”ihanin ilta ihan parhaassa seurassa!”, ”ehkä paras päivä ikinä!!” – ja nauravat hymiöt ynnä raflaavat häshtägit viimeistelevät täydellisyyttä hipovan kokonaisuuden.
Saattaapi siinä omaan mieleen juolahtaa, että kuinka paljon tästä kaikesta onkaan aitoa.
Otetaanpas pieni hetki itsekriittisyydelle. Kyllä – olen syyllistynyt ja syyllistyn edelleenkin vastaavanlaiseen ”hypettämiseen” ja todellisuuden filtteröintiin. Olen mm. kiittänyt puolisoani ylivertaisesta synttärikakusta some-postauksen välityksellä sen sijaan (tai ehkä kuitenkin sen lisäksi), että kerron kiitokseni vanhan koulukunnan mukaisesti persoonallisesti, kasvokkain, face-to-face. Olen myös lähettänyt maailmalle tiedotteenomaisen ilmoituksen osallistumisestani erinäisiin konsertteihin, urheilutapahtumiin, matkoihin sekä muihin – mainitsemisen arvoisiin – kokemuksiin. Onhan muiden kuitenkin nähtävä, että minulla ”pyyhkii nyt hyvin”. Tai miten se nyt menikään? Pyyhkiikö minulla nyt hyvin, jos muut eivät näe sitä? Jos kakkupala ei kumoudu somessa, täyttääkö se vatsan?
Aitona oleminen on mielestäni yhä hankalampaa ja sitäkin tärkeämpää. Päivittäin altistumme (tai ainakin allekirjoittanut altistuu) monenlaiselle filtteröidylle todellisuudelle niin Instan, Facen kuin vaikkapa Youtubenkin kautta. Tässä filtteröidyn tiedon virrassa olisi naiivia ajatella, että tällä ei ole vaikutusta myös omaan ajatusmaailmaan ja täten myös käyttäytymiseen. Ylläpitämällä ja rikastuttamalla omaa filtteritodellisuutta ajautuu yksilö vääjäämättä siihen, että aktuaalisen todellisuuden hahmottaminen katoaa – tai ainakin muuttuu. Pahimmassa tilanteessa filtteritodellisuus eriytyy eletystä todellisuudesta niin paljon, että ihminen kadottaa oman persoonansa. Ainakin minulla tuntuu olevan kokemusta henkilöistä, joita en ole enää tunnistaa tavatessani altistuttuani vain kyseisten henkilöiden somepresenssille.
Mistä tämä aihe sitten sai alkunsa? No tietenkin siitä, että oli todella kiva tässä lähiaikoina kuulla jonkun toteavan, että tällä hetkellä on vähän vaikeaa. Ei mitenkään siis huomionhakuisessa ”tsempatkaa minua” –mielessä, vaan pikemminkin vaan aitona ja pohtivana. Oli mukava nähdä, kuinka henkilö – kuulumisia tiedustellessani – silminnähden tutkaili omia tuntemuksiaan, ja tämän jälkeen vastasi niin aidosti kuin osasi, että on mennyt paremminkin. Tällainen aito olemus on omiaan ruokkimaan sitä tärkeää oivallusta, että olemassaolon ei aina tarvitse olla filtteröityä ja että aitous on aina omiaan ruokkimaan aitoutta.
Olenkin pyrkinyt nyt lähiaikoina tarkkailemaan omaa olemustani entistä tehokkaamman mikroskoopin lävitse – kuinka usein pyrin filtteröimään itseäni muille, ja kuinka usein onnistun olemaan ulosannissani, olemuksessani ja vastauksissani täysin rehellinen ja avoin. Kenties tämä harjoite johtaa siihen, että huomaan filttereiden olevan tarpeettomia. Kenties.
-Santeri
Polulla 
Vastaa