Voisiko sitä veikeämmin virkkoa?
Viikko takaperin – sunnuntaina – vietimme viikonloppun viimeisiä hetkiä Rovaniemellä maanantaista paluutamme valmistellen, kimpsuja ja kampsujamme pakkaillen ja aamuisen lentomme tietoja varmistellen. Kuten taannoisen joulun välipäivinä, oli tämänkin Rovaniemi-Helsinki reissumme määrä käynnistyä jo aamuvarhain kello neljän herätyksellä, pikaisella pyyhältämisellä lentokentälle, nopealla aamupalan naukkaamisella kentän kahvilassa ja vikkelällä reilun tunnin lennolla. Tätä kiitävää starttia seuraisi täysimittainen työpäivä kera viikonlopulta rästiin jääneen kauppareissun.
Paljon oli siis ohjelmaa sumplittuna yhdelle päivälle.
Aika entinen ei koskaan enää palaa…
Tiedättekös, kun sitä ei enää ole 19-vuotias. Asia, mikä liian usein tuppaa unohtumaan. Alle 20-vuotiaana – inttiä paraikaa läpikäyvänä pojankloppina – vähäiset yöunet ja rankat aktiviteetit olivat vakituinen osa niin armeija-arkea kuin (kenties vielä voimakkaammissa määrin) viihteellä vietettyjä viikonloppuja. Ei ollut kerta eikä toinenkaan kun viikonloppu käynnistettiin perjantaisella bönttäyksellä Helsingin Onnelassa, mistä meno jatkui valitettavan vähäisten ZZZ-hetkien saattelemana suoraan lauantai-illan huumaan jossain toisessa paikallisessa bilepaikassa.
On monia asioita, joita en tuolta hengelliseltä etsikkoajaltani kaipaile, mutta jaksaminen ei ole yksi niistä. Sitä kaipaan kuin muhkeaa tyynyä ja lämmintä peittoa kello kymmenen jälkeen nykyelämäni arki-iltana.
No kuinkas siinä reissussa sitten kävikään?
Kuten suunniteltua, viime maanantainen ohjelmapläjäys käynnistyi aamutuimaan väsyneissä vaikkakin ahkerissa merkeissä, ja reissu Rovaniemeltä Helsinkiin sujuikin varsin mallikkaasti. Helsingin päässä juoksimme suoraan terminaalista kipin kapin lentokenttäbussiin, mistä matka jatkui sitten allekirjoittaneella kotitoimistolle ja Jonnalla keskustaan työpisteelle. Olimme jopa niin hyvissä ajoin määränpäässä, että ehdin käymään suihkussa kotosalla ennen tietokoneen käynnistämistä ja työpäivän starttaamista.
Aamupäivä vierähti sähköposteja selaillessa ja asioita edistäessä suhteellisen normaalissa olotilassa. Sitten lounas ja…
mitäs tässä…niin mitäs mun pitikään…oliko mun tarkoitus nyt…kuka tästä vastasikaan…
Olympialaisten hiihtokilpailuissa puhutaan monesti siitä paljon parjatusta seinästä, mikä pahimmillaan nousee vastaan liian kiivaasti käynnistetyillä hiihtokilometreillä. Noh, maanantai-iltapäivästä noin klo 13.05 kohtasin oman seinäni. Ajatus ei kulkenut, uusien asioiden aloittaminen vaikeutui, tekstin tuottaminen takelteli, keskittyminen herpaantui ja mieliala muuttui.
Olen – tai koen ainakin olevani – lähtökohtaisesti melko rauhallinen persoona, mutta näemmä väsyneenä ja näin vanhemmalla iällä tässäkin voi tapahtua muutos. Kun nimittäin päätin työpäiväni ja suuntasin kuluttavan kauppareissun jälkeen vielä porukoille (ie. perheen luokse) pyörähtämään, tuntui siltä, että jokikinen pienikin asia ärsytti. Pyrin tuolloin tässä mielentilassa toki suhtautumaan kriittisesti omaan olemukseeni, mutta vääjäämättä se pursusi minusta muiden noteerattavaksi.
Siinä kun perheelle purin omaa kiireistä arkeani ja vääjäämätöntä väsymistäni, joutui isäkin ihmettelemään, kuinka poika tohtii ulosannissaan käyttämään muutoin varsin harvinaislaatuista v-sanaa – voimasanaa.
Niin, miettikääpä muuten sitä. Kohta 30-vuotias ja vielä kielenkäyttö perheen kehitettävänä. Ai ai ai…
Mitä tästä opimme?
Ensinnäkin sen, että olen vanhempi ja väsyneempi kuin 10 vuotta sitten 😀 Se tosin ei liene mikään yllätys.
Ehkä kuitenkin tärkeämpi oppi on, että nukkuminen kannattaa. Olen oikeasti (siis ihan oikeasti) energisempi, aikaansaavampi, miellyttävämpi ja – köh – kielenkäytöltäni korrektimpi, kun olen taltioinut kovalevylle mittavat yöunet. Väsymisen vaikutuksia en tule enää aliarvioimaan!
Unta palloon ja pallo pyörimään 🙂
Santeri
Polulla 
Vastaa