Kannattaako keskustelu aina?

Kerronpa teille lyhyen tarinan.

Vajaa kuukausi sitten istuskelimme Jonnan kanssa kaikessa rauhassa viikonloppua, kun kotimme ovikello kilahti. Siinä tovin vilkuilimme toisiamme hämillämme pohtien, että mitäs tämä tällainen peli oikein on. Eihän meille ollut tulossa kai ketään vieraita? Vai oliko? Isännöitsijä kenties? Olikos tänään talossamme jokin yleinen vessojen tarkastuspäivä. Ei voi muistaa…

Kun kello kävi toistamiseen, ponkaisin ylös sohvalta ja suuntasin ovelle. Lukko sanoi *naks* ja ovi aukesi. Käytävässä seisoi vieretysten kaksi miestä, molemmat keski-iän kynnyksen jo ylittäneitä. Yksi vanha ja toinen vanhempi. Siististi pukeutuneita talvisiin vetimiin kumpikin. Vain hetki meni, kun huomasin, että toisella toveruksista oli kätösissään paksu pinkka värikkäitä pamfletteja, joiden kannessa isoin kirjaimin: VARTIOTORNI.

Kyllä, Jehovan todistajat olivat saapuneet kylään.

Keskustelua käytävässä

Keskeytän tarinan vain toviksi selkeyttääkseni lukijalle erään tarinan kannalta keskeisen seikan itsestäni. Olen ateisti. En niinkään niin kutsuttu tapa-ateisti, vaan pikemminkin intohimoinen ateistisen elämänkatsomuksen puolestapuhuja. Kuuntelen, luen ja muutoinkin altistan itseni jopa obsession omaisesti säännöllisesti uskomuksia käsittelevälle keskustelulle. Kirjahyllyäni komistaa suurten nk. uusateistien viime vuosien merkkiteokset – aina Dawkinsista Harrisiin. Suurin idolisoimani henkilö – sekä verbaalisilta että intellektuellisilta kyvykkyyksiltään – on jo edesmennyt uusateismin merkittävä keulahenkilö Christopher Hitchens.

Noh. Back to the story.

Siinä me sitten keskustelimme varsin tuttavallisesti rappukäytävässä – veljekset ja minä. Aiheena oli eettinen elämä sekä uskonnon tarpeellisuus eettisen elämän läpikäymisessä. Mielestäni meillä oli varsin hyvä keskustelu, ja samaa virkkasivat varmaan veikkosetkin, sillä sessiomme päätteeksi kättelimme ja toivotimme toisillemme hyvät päivänjatkot ja viikonloput. Kokemus oli varsin positiivinen, ja takaisin kodin uumeniin astellessani kasvoillani oli leveä hymy. Olin onnistunut keskustelemaan ”tuonpuoleisten” mielipiteiden edustajien kanssa kyeten argumentoimaan näkemystäni vailla suuria vaikeuksia. Kaikista tärkeintä, keskustelu oli käyty hyvässä hengessä.

Viikko vierähtää

Tässä vaiheessa tarinaa näkymä sumeutuu, ja ruudulle ilmaantuu teksti: Vain viikkoa myöhemmin. Tällöin nimittäin ulko-ovemme summeri pärähti. Eipä ollut taaskaan vieraita tiedossa. Koska nyt ei puhuttu kotiovemme ovikellosta, päätimme jättää oven avaamatta. Lehdenjakajahan se on kuitenkin. Vilkaisimme kuitenkin ikkunastamme alas kadulle ja tovin kuluttua näimme, kun parivaljakko – mies ja nainen – poistuivat oveltamme. Mielenkiintoista, ajattelin. Olivat siis oikeasti tulossa meille kylään, eivätkä vain halunneet päästä rappuun.

Muutama päivä eteenpäin ja summeri särähtää taas. Jälleen kurkkaus ikkunasta, ja tovin päästä – sama parivaljakko poistuu. Hmmm…

Kolmas kerta toden sanoo, kun tästä muutaman päivän päästä summerimme älähtää jälleen. Emme vieläkään avaa ovea, jolloin summeri soi toistamiseen – tällä kertaa komentavampaan sävyyn. No siihen jäi odottelu, sillä säntäsin kotiovesta ulos rappukäytävään ja alas kerrostalomme alaovelle. Pitihän tällainen nyt selvittää.

Yläilmoista tutuksi tullut parivaljakko on juuri käännähtämässä pois, kun avaan oven.

”Oletko sinä Saarikoski?”

Jälleen kerran vastassa on hyvin asiallisesti pukeutunut pari – mies ja nainen. He esittäytyvät ja kysyvät, että olenko heidän etsimänsä henkilö. Näin on, joten keskustelumme saa luvan jatkua. He kertovat, että olivat kollegoiltaan kuulleet, että kanssani oli mukava keskustella asioista. Olivat kollegat kertoneet, että asiallinen ja hyvin käyttäytynyt mies oli avoin jutustelulle. Olen hieman hämilläni, mutta kiitän kohteliaisuudesta, ja jatkamme tovin keskustelua.

Aiheena on raamatun ristiriitaisuudet, absoluuttisen auktoriteetin antamat mandaatit sekä nykytietämyksemme mittapuulla vähintäänkin kummaksuttavat keskeiset käskyt. Sessio etenee miellyttävässä hengessä, mutta sitten tulee kysymys.

”Käykö sinulle, jos jatkaisimme tästä vielä keskustelua toiste.”

Rehellinen ja rakentava keskustelu on hyvästä. On hienoa, kun toistensa kanssa erimieltä olevat tahot kykenevät istahtamaan aiheen äärelle, jutustelemaan mielipiteensä auki sekä parhaassa tilanteessa olemaan avoimia, kun toisen näkemykset pistävät omat näkemykset järkkymään. Nyt kuitenkin olin edennyt uusien tuttavuuksieni kanssa tilanteeseen, jossa keskustelu oli mielestäni keskeytettävä. Koin, että minut oli keskusteluhalukkuuteni takia ns. merkattu, ja merkkauksen myötä ovellani nyt toistuvasti pyytämättäni vierailtu.

Hieman vasten omaa intuitiotani joudunkin siis toteamaan toveruksille, että keskustelut olivat mielestäni nyt ohi. Samalla toivoin asiallisesti, että muita vierailuja ei enää tulisi. Uudet tuttavukset totesivat tajuavansa, ja erkanimme – mielestäni – varsin hyvässä hengessä.

Mitäs mieltä olet?

Nämä kuukauden sisällä tapahtuneet kohtaamiset olivat ensimmäiset altistumiseni Jehovan todistajien koputuksille. Kokemuksen myötä minua jäi askarruttamaan, että kannattaako keskustelu aina. Yleensä avoimuus ja keskustelu ovat – omiin kokemuksiini vedoten – kantaneet hedelmää, mutta nyt olin keskusteluhalukkuudellani päätynyt tilanteeseen, jossa en välttämättä halua olla.

Onko keskustelu siis aina kannattavaa, vai onko tässäkin vedettävä rajoja? Oletko itse jutustellut Jehovan todistajien kanssa? Kerro kokemuksistasi Polulla-instassa. 🙂

 

Ensi viikko onkin sitten jo pääsiäisviikko? Kävikös teillä tänään virpojia – meillä kävi 🙂 Tuleva viikko on meillä varsin aktiviteettipainotteinen, mutta onneksi pääsemme sitten pääsiäisenä hetken huilahtamaan ja viettämään vapaata ensin keskenämme ja sitten perheemme ja ystäviemme kanssa. Ensi sunnuntain kirjoituskin on jo työn alla tärkeän aiheen edellyttäessä enemmän käsittelyä.

Palaillaan siis täällä blogin puolella pääsiäissunnuntaina. Siihen asti, löydät meidät Instasta 🙂

Erinomaista viikkoa,

Santeri