Ensimmäinen ultra!

Ajankohta oli maaliskuun ensimmäisiä päiviä, kun polkumme vei meidät yhtä matkaa Naistenklinikalle raskausajan ensimmäiseen ultraäänitutkimukseen. Raskausviikkoja oli Jonnalle kertynyt tässä vaiheessa jo reilu 12 ja niinpä, neuvolasta saamamme äitiyskortti mukanamme, ilmoittauduimme saapuneiksi ja istahdimme aulaan odottamaan vuoroamme.

En osannut oikein etukäteen jännittää tätä käyntiä. Kollegat ja muut Jonnan raskaudesta tietävät tahot olivat ennen kyseistä merkkipäivää tiedustelleet, että jännittääkö kuvaus laisinkaan. Enpä tuolle oikein ollut antanut tilaa ajatuksissani. Vasta odotuspenkkiin istuessani ja ympärillä huseeraavia odottavia äitejä ja lapsiperheitä havainnoidessani minulle konkretisoitui saavani kohta tietää, onko kaikki kunnossa ja onko raskaus normaalissa kehityksessä.

Sykkeeni nousi, ajatukseni liikahtivat liikkeelle ja lasittunut katseeni jähmettyi hetkellisesti tuijottamaan klinikan puhtautta hohtavaa lattiaa. Entäs jos…

”…ja Saarikoski…”

Katse ylös, hymy naamalle ja suunta kohti tuntematonta.

Ei muuta kuin housuja hieman alas

Tepastelimme meitä huhuilleen hoitajan saattelemana ultraäänitutkimus-huoneeseen. Laitoimme takkimme naulaan ja istahdimme jännityksestä kihelmöivinä vieretysten penkeille odottelemaan tulevaa.

Hoitaja tiedusteli ensin Jonnan kuulumiset. Onko vointi ollut hyvä? Onko Jonna huomannut mitään muutoksia jaksamisessa? Entä onko mitään muuta poikkeavaa arjessa? Eipä meillä mitään sen suurempaa ollut, joten sitten mentiinkin jo itse asiaan. Jonna ohjattiin tutkimuspöydälle makuuasentoon, housuja tiputettiin hieman alemmas, paitaa nostettiin ylös ja minut opastettiin istumaan ilmiselvästi puolisolle varatulle penkille Jonnan viereen. Valoja himmennettiin ja geeli lurautettiin Jonnan vatsalle.

” Tuolta ylhäältä näet myös monitorin”, ohjeisti hoitaja yrittäessäni turhaan kurkottaa katsettani Jonnan ohi kohti hoitajan hyödyntämää isompaa näyttöä.

”Katsotaanpas miltä siellä näyttää”

Siinä hän nyt on

Katseeni oli kuin naulittu näytölle, kun yhtäkkiä särisevälle ruudulle ilmaantui elokuva- ja televisiomaailmasta varsin tuttu näky. Selkeästi hahmotettavissa oleva ultraäänikuvan vihreää valoa hehkuva pään ja vartalon siluetti, kaikessa rauhassa loikoilemassa muutoin pimeässä näkymässä.

”Siinä hän nyt on”

Tunnetila oli sanalla sanoen hämmentynyt. Katsoin näytöltä pientä hahmoa, jonka eri kohtia hoitaja suurensi selostaen löydöksiään.

”Siinä hän vilkuttaa. Molemmat kädet kasvojen edessä. Siinä näette sydämen ja vartalon. Ja tuossa sitten jalat kippurassa vartalon alla – ristiasennossa. Tuossa ovat aivot, normaali perhoskuvio tässä vaiheessa. Hän on kyllä hyvin rauhallinen, liikkuu vaan kuin hänelle itselleen sopii. Yritetäänpäs vähän saada liikkeelle. No niin! Noin, nyt hypähti. Saadaan hyvä kuva tuosta. Kuunnellaanpas hieman sydänääniä. Hyvä rytmi. Pieni sydän niin pitää tehdä vähän enemmän töitä. Tuossa on sitten yläkulmasta vielä pää ja vartalo. Juu ihan normaalilta ja hyvältä hän näyttää…”

Selostusten lomassa siirsin aika-ajoin katseeni monitorista Jonnan alavatsalla liikkuvaan laitteeseen oivaalluttaakseni itselleni uudestaan ja uudestaan sen tosiasian, että huoneen ylänurkassa sijaitsevan monitorin näkymä näytti kuin näyttikin aktiviteettia nimenomaan vieressäni makaavan puolisoni uumenista. Surrealistinen tunnetila, ja tilanne, jonka merkityksellisyyteen en ennen kuvausta osannut tilanteen vaatimalla pieteetillä valmistautua.

Vielä viimeiset asiat

Kaiken kaikkiaan maaliskuinen raskauden ensimmäinen kuvaus sujui erinomaisesti. Tällä hetkellä, tämän hetkisen tietämyksemme perusteella, kaikki on tulokkaallamme hyvin – mitään huolenaihetta ei ole ja kehitys ja koko näyttävät edistyvän normaalisti. Sukupuolta emme luonnollisesti tässä ensimmäisessä kuvauksessa vielä saaneet tietää. Sen ajankohta on vasta hamassa tulevaisuudessa. Kotiin saimme viemisiksi ensimmäiset kuvat, jotka jaoimme välittömästi lähipiirimme kanssa.

Tiesin välittömästi tuona päivänä haluavani kirjoittaa tästä kokemuksestamme täällä blogissa. Kirjoitin taannoin graduni siitä, miten musiikin merkitys rakentuu kokemuksessa, ja tiesin jo etukäteem, että tämä käyntimme tulisi rakentamaan mielessäni ensimmäiset merkitykset uudesta tulokkaastamme. Näin tosiaan kävi. Kyseessä ei ole enää abstrakti ”raskaus” aamupahoinvointineen ja hetkittäisine väsymyksineen. Kyseessä on uusi tulokas, jota määrittelevät kätilön ensimmäiset sanavalinnat.

Rauhallinen. Liikkuu kun haluaa. Sieltä hän vilkuttaa.

Ensimmäiset merkityksen siemenet on siis kylvetty. Tämän yksinkertaisen lauseen ympärille rakentuu tulevien kokemusten myötä laaja kokonaisuus, jonka yksityiskohtia olen tällä hetkellä täysin kykenemätön aavistelemaan.

– Santeri

P.S Tekstin on työstetty viikon sisällä raskauden ensimmäisestä ultrasta. Nyt on jo rakenneultra takana. Siitä tarkemmat tuntemukset tuonnempana.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑

%d bloggers like this: