Toukokuisena torstaina, reilu viikko sitten, istuin isäni kanssa Kansallisoopperan kolmannella parvella kuulemassa ensikertaa Wagnerin noin neljän tunnin mestariteosta, Parsifalia. Siinä me, isä ja isyyden kynnykselle astuva poika, seurasimme silmät ja korvat kovana paatoksellista oopperamaailman merkkiteosta, jonka pääaines ja teemat pyörivät uskonnollisten reliikkien, traditioiden, patriarkan ja velvollisuudentunnon ympärillä.
Teoksen musiikkimaton seisauttavilla väliajoilla vetäydyimme isän kanssa lämpiöön keskustelemaan kokemastamme materiasta sekä sen herättämistä tuntemuksista. Siinä viinilasit käsissämme ja teoksen tematiikan saattelemana sopivaan tunnetilaan viritettyinä kävimme myös ensimmäisen kahdenkeskeisen keskustelumme nuoremman keskustelijan tulevasta isyydestä. Sananvaihto oli vanhemman suunnalta opastava ja pojan suunnalta nöyrä, ja viritti jälkimmäisen miettimään yhä kasvavissa määrin omaa lapsuuttaan ja kesän tuolla puolen häämöttävää vanhemmuutta. Minkälainen vanhempi haluan itse omalle esikoiselleni olla?
Oman lapsuuden ihannointi
”Aika kultaa muistot”, on sananparsi, joka tyypillisesti löytää kontekstinsa tilanteesta, jossa jokin alun perin negatiiviseksi koettu asia muuntautuu ajan hampaan kuluttamana kultaiseksi, jopa rakkaaksi. Kun näin 29-vuotiaana aikuisena palautan mieleeni omaa lapsuuttani, voi hyvinkin olla, että sorrun paikoittain tällaiselle ajan kulumisen mukanaan tuomalle ihannoinnille. Realiteetti kuitenkin on, että näen oman lapsuuteni, ja tämän sanelemana oman elämänpolkuni, dominoivilta osin omien vanhempieni onnistuneiden valintojen kirjona. Valintojen, joista olen tänä päivänä erittäin kiitollinen. Valintojen, joita pyrin omassa vanhemmuudessani suurilta osin replikoimaan.
Vanhempani ovat taanneet minulle turvallisen lapsuuden. Minulla ei ole ollut tarvetta kantaa huolta perheemme pärjäämisestä tai arjen sujuvuudesta. Minulle on nimenomaan kasvatuksen, eikä siis niinkään pakon, sanelemana koulutettu vastuuntuntoa omasta vastuualueestani, ja vanhemmiltani olen ammentanut oppeja muiden ihmisten – kanssamatkustajien – huomioimiseen.
Vanhempieni ratkaisut ovat suoneet minulle kansainvälisen opinahjon, mikä on toiminut mahdollistajana muun muassa tämänhetkiselle kaksikielisyydelle. Olen pystynyt harrastamaan monipuolisesti ja omien mielenkiinnon kohteitteni mukaisesti milloin mitäkin – jalkapalloa, jääkiekkoa, musiikkia, teatteria. Vaikeina aikoina koulun penkillä vanhempani ovat kannustaneet minua eteenpäin ja jaksaneet edellyttää minulta petrausta niiltä osa-alueilta, joita olen laiminlyönyt.
Vanhempani ovat sanalla sanoen välittäneet. He ovat välittäneet hyvinvoinnistani, menestyksestäni, kavereistani, ympäristöstäni – kaikesta. Ei ole yhtä ainutta hetkeä, jolloin minulla olisi tullut sellainen tunne, että vanhempani eivät välitä minusta.
Välittäminen. Tämä – jos mikään – on asia, minkä haluan sitoa myös omaan esikoiseeni. Haluan välittää hänestä aina ensihetkestä lähtien. Haluan osata osoittaa välittämistäni oikealla tavalla esikoiseni kehitystä tukien sekä hänen hyvinvoinnistaan huolehtien.
-Santeri
Polulla 
Vastaa