Meillä kaikilla lienee murtumispiste. Tai tarkemmin todettuna, kaksi murtumispistettä. Antakaapas kun selkeytän…
Supisuomalaisessa keskustelussa kohtaa tyypillisesti vain yhdenlaista murtumispistettä. Kyse on hetkestä, jolloin suuri maailma näyttää pienelle ihmiselle kaikista kamalimmat puolensa. Pisteestä, jolloin yksilö, kohdattuaan jo matkansa varrella liiankin pitkäksi muodostuneen listan ikäviä tapahtumia ja sattumuksia, joutuu kasvokkain sen vihoviimeisen synkän hetken kanssa. Tässä painajaismaisessa silmänräpäyksessä todellisuus ja sen langettama kuorma muodostuvat liian raskaiksi maailman syöstessä poloisen kulkijan toivottomuuden partaalle. Kumuloituneet kaameat tapahtumat lietsovat ja ruokkivat mielen syövereissä toinen toistaan eskaloituen entisestään, ja yhdistävät murtumispisteessä voimansa sortaen murenevan yksilön synkkien ajatustensa alle. Ihminen itkee, peittää epätoivon vääntämät kasvonsa, lyhistyy avuttomana kasaan ja kutsuu tuekseen mystisia voimia. ”Miksi aina minä?!”, on onnettoman matkaajan lausuma hiljainen huuto.
Suomessa, suon, kuokan ja jussin maassa, Tuonelan joutsenen maassa, on varsin ymmärrettävää, että murtumispisteen merkitykset nivoutuvat voimakkainten yksioikoisesti juurikin vain tähän kuvailuni mukaiseen pimeään hetkeen. Synkkyys, negatiivisuus ja kaameus kun sopivat niin hyvin tämän kansakunnan sielunmaisemaan. Kauneutta kurjuudesta, timanttia hiilestä.
Mutta tiesithän, että murtumispisteeltä löytyy myös toinen vaijettu merkitys? Kaivele tunteitasi, tiedät tämän olevan totta 🙂 Sillä yhtä lailla kuin kaaos, kaameus, kylmyys, ankeus ja ahdistus yhdistyvät yhdessä viiltävässä hetkessä yhden ihmisen kapasiteetin ylittäväksi sielua riipiväksi helvetin kokemukseksi, samalla tavoin ilo, kauneus, järjestys rakkaus ja rauha voivat kytkeytyä hetkessä voimakkaaksi ja turvalliseksi verkoksi, jonka voima ylittää pienen polkulaisen sietokyvyn.
Mitä seuraavaksi tapahtuu, on tiedostetusti täysin suomalaisen etiketin vastaista. Aion nimittäin kertoa teille tällaisesta positiivisen murtumispisteen kokemuksestani.
Pahoittelen jo näin etukäteen syvästi etiketin rikkomista.
Ensimmäinen tällainen kokemus, jonka haluan jakaa, osuu toissakesäiseen hääpäiväämme. Alttarilla Jonnan kanssa seistessämme takanamme oli yli vuoden kestänyt suunnitteluprosessi blogikirjoituksineen, hankintoineen, jännitystilanteineen ynnä muine järjestelyineen. Alttarille pääseminen edusti ajatuksissani kaiken tämän organisoimisen onnistunutta päätöstilannetta. Kaikki oli – Satuhäiden sanoin – nyt hyvin. Kun sitten alttarin edustalle sormusten vaihdon jälkeen tepasteli allekirjoittaneen ennalta tietämättä lauluartisti ja aloitti Romanssi-kappaleen ensitahdit, tämän tallaajan murtumispiste oli ylitetty. Juuri vaimokseni muodostunut rakastamani henkilö oli yllättänyt minut kappaleella, jota olin itse taannoisessa Katariina ja Munkkiniemen Kreivi abinäytelmässämme laulanut kymmeniä kertoja.
Sua vain yli kaiken mä rakastan kuuluivat ensimmäiset sanat, ja olin täysin murtunut.
Hetki oli – anteeksi kliseinen toteamus – täydellinen. Lämmin tunne, rauha ja tilanteen moninaisten osioiden virheetön yhdistyminen virittivät tämäm miehen murtumispisteen äärelle. Koska tilaisuus oli julkinen, oli kohtalonani kuitenkin pyrkiä mahdollisimman ansiokkaasti peittämään murtumisen ja tunteitteni yliote hammasta purren. Hääkuviemme ansiosta voitte kukin osaltanne arvioida onnistumiseni…
Olin kuin olinkin ylittänyt murtumispisteeni.
Toinen tilanne löytyy tästä aivan lähihistoriasta. Istuskelin nimittäin esikoiseni syntymän ja sunnuntaisen kotiutumisemme jälkeisenä maanantaina iltasella olohuoneemme lattialla pienen paketin seurassa Jonnan valmistautuessa kylpyhuoneessamme yöpuulle. Siinä ensimmäisen kotipäivämme ehtoona nostelin kaverin jalkoja, hyräilin, leikittelin ja kaikessa hiljaisuudessa vaan tutustuin kaveriin ensimmäisiä kertoja kahden kesken, alkusyksyn pimeyden jo korostaessa kotimme pienten lamppujen lämmintä hehkua. Siinä hiljaisuuden hetkellä sain ensimmäisen mahdollisuuteni reflektoida raskauden, synnytyksen ja ensimmäisten yhteisten päiviemme kulkua. Samalla kuuntelin herkällä korvalla lapseni epäsäännöllistä äännähtelyä, jota säesti – harkitsemattomuudestani johtuen – taustalle soimaan laittamani Studio Ghiblin musiikki. Niille, joille tämä japanilainen animaatiostudio ei entuudestaan ole tuttu, alla pieni ääninäyte. Johdatelkoot se teidät kanssani samaan tunnetilaan.
Kuvitelkaa sielunne silmin tämä tilanteeni. Kaikki oli mielestäni hyvin. Katsoin illan hämärässä lapseni ”leikkiä”, synnytyksestä palautuva puolisoni voi hyvin ja muutaman ensimmäisen päivän rankkuudet vähine yöunineen olivat takanapäin.
Mitä sitten tapahtui? Nautin tästä elämässäni täysin ainutlaatuisesta hetkestä, tiedostin ohikiitävän herkistymisen, annoin tunteilleni vallan ja otin tämän hetken itselleni. Laskin pääni hartioitteni väliin, suljin silmäni ja, kaikessa hiljaisuudessa, nyyhkytin. Nyyhkytin kuin ihminen, joka tietää olevansa kokemuksessaan yksin. Ei ollut yleisöä nyt seuranani, jolloin sain viettää tämän hetken aivan rauhassa – primitiivisen tunnekuohun syövereissä. Yläselkäni tanssahdellessa tuherrukseni tahtiin, iloitsin tästä hyvästä ja lämpimästä olotilasta.
Niin noh…niin kauan kuin suomalainen mies tällaisesta olotilasta tohtii nauttia. Kylpyhuoneemme oven narahtaessa ja Jonnan astellessa suihkusta pyyhe yllään kohti olohuonettamme, kuivasin jo kyyneleitäni paidan kulmaan samalla saaden saivarreltua, ”…mun vuoro ilmeisesti…”.
Olen siis vakuuttunut, että murtumispisteitä on kuin onkin kaksi. Peilikuvia toisistaan, mutta silti samasta puusta veistettyjä. Voimakkaiden kokemusten kulminoitumispisteitä kumpainenkin.
Häät ja esikoisen syntyminen lienevät varsin tyypillisiä ns. positiivisia murtumispisteitä. Olisi todella mielenkiintoista kuulla, missä muissa tilanteissa tällaisia tunteiden huippukokemuksia voi kokea. Onko sinulla kenties kertoa tällaisista positiivisista kokemuksista? Blogiin kommentoiminen edellyttänee kirjautumista, mutta voit osallistua keskusteluun kätevästi Instamme kautta. Kenties kertomasi kautta voin itse lähteä havittelemaan vastaavia kokemuksia.
Erinomaista alkavaa viikkoa ja kiitos kirjoitustemme lukemisesta. Ei ole sananhelinäö todeta, että se merkitsee meille todella paljon. Nähdään jälleen viikon päästä täällä blogin puolella. Viikon aikana voit seurata arkeamme tututtuun tapaan Instassa
Ensi kertaan,
Santeri
Polulla 
Vastaa