Kello löi kaksi. Elettiin sateista perjantai-iltapäivää elokuun viimeisenä päivänä kuluvaa vuotta.
Kyyhötin lievässä etunojassa satulatuolissa Naistenklinikan neljännessä kerroksessa synnytyshuoneessa 18, ja nojasin vasemmalla kyynärpäälläni sairaalavuoteen sinisen lakanan peittämään pintaan. Oikeassa kädessäni pitelin hellästi puolisoni kättä. Puolisoni, joka vielä lepuutti itseään vuoteella pontevan ja uuvuttavan ponnistuksen päätteeksi. Rinnuksillaan hän rahoitteli esikoistamme. Vain muutama minuutti aikaisemmin minusta oli tullut isä.
Koin isyyden ja vanhemmuuden ensimmäiset hetket yhdessä Jonnan rinnalla. Töistä saamani kolmen viikon vapaan ansiosta sain oleskella pienoisen perheemme kanssa uutta arkea opetellen ja vauvaamme – Danieliin – tutustuen. Opin pukemaan pienoiselle pöksyt ja sujauttamaan päälle bodyt. Opin vaihtamaan likaiset vaipat ja tunnistamaan sekä erottelemaan eri itkut toisistaan.
Ensimmäiset viikot olivat uutuuden aikaa. Ensimmäisistä päivistä lähtien koimme Jonnan kanssa monen monta täysin uutta asiaa. Ensimmäinen yö, ensimmäiset päiväunet, ensimmäiset ulkoilut, ensimmäiset raivarit, ensimmäiset leikit ja niin edelleen ja niin edelleen. Uuden äärellä olimme molemmat tasavertoisia mielipiteinemme. ”Ehkä näin olisi kuitenkin parempi” ja ”Pitäisikö tällaista kokeilla” olivat kahden uutuuden äärellä ja samassa tilanteessa olevan ihmisen läpikäymiä kahdenkeskeisiä pähkäilyjä.
Kaiken opimme yhdessä, toistemme mielipiteitä tasavertaisina kuulostellen.
Mikä on muuttunut?
Kolme kuukautta on nyt takanapäin. Kolme kuukautta. Tuntuu vuodelta. Oikeasti. Niin paljon on ollut uutta opittavaa ja sisäistettävää, että aika ennen esikoisemme olemassaoloa tuntuu kaukaiselta muistolta.
Näistä kolmesta kuukaudesta kaksi on osaltani vierähtänyt jo työelämään palanneena. Kahden kuukauden ajan olen lähtenyt aamulla töihin kahdeksaksi ja palannut perheeni äärelle illalla neljän jälkeen. Illalla olen sitten oman jaksamiseni mukaan altistunut sille samaiselle ”vauva kuplalle” mihin ensimmäisen kuukauden osalta pääsin pulahtamaan aamusta iltaan. Olemme leikkineet, lauleskelleet ja nukahtaneet.
Aivan viimeisimpien viikkojen aikana olen kuitenkin ollut huomaavinani itsessäni ja roolissani isänä muutoksia.
Jonnan ollessa äitiysvapaalla ja viettäessä arkea Danielin kanssa muutamia poikkeuksia lukuunottamatta totaalisessa symbioosissa, olen huomannut kuinka – omissa mielikuvissani – roolini isänä on hieman muuttunut. Siinä missä alussa koin oman mielipiteeni asiaan kuin asiaan (uskokaa tai älkää, asiaan kuin asiaan) ellei täysin niin lähes yhdenvertaiseksi äidin kanssa, omaan nyt – mielestäni – sekundaarisen näkökulman.
Huomaan, kuinka yhä kasvavissa määrin haen Jonnalta varmistusta siitä, kuinka Danielin kanssa kannattaa toimia:
”Niin mietitkö, että laittaisimme tämän paksumman villapaidan tuonne ulos?”
”Niin hän oli siis syönyt kolmelta. Eli varmaankin joskus kuuden paikkeilla on sitten taas nälkä?
”Hmm…pitäiskö hänet vielä vaihtaa ennen päikkyjä?”
”Hei halusitko siis pakata tänne laukkuun jotain vaihtovaatetta?”
Kuin automaatiolla olen siirtynyt tasavertoisen mielipiteen omaavasta isästä taka-alalle, lähemmäs statistin roolia. Kun Jonna on kotona Danielin kanssa, hänestä on – minun mielikuvien mukaisesti – kasvanut se suurin auktoriteetti Danielin arjen pyörittämisestä ja rutiinien noudattamisesta.
Enkä tarkoita sitä, ettenkö edelleenkin omaisi vahvoja näkemyksiä mitä tulee kasvatukseen tai Danielin tulevaisuuteen. Näitä on edelleen tallella. Tarkoitan pikemminkin ja ehkä selkeämmin ilmaistuna sitä, että olen Jonnaa seuratessani kasvanut luottamaan, että hän kyllä tietää mitä tekee. Häneen voin luottaa. Jonna on kuitenkin meistä kahdesta se taho, joka ajallisesti mitattuna eniten seuraa lapsemme olemusta, vointia ja kasvamista. Toki tilanteenkin pakottamana.
Tavoitteenani on, etten tyystin menetä mielipidettäni ja päädy tilanteeseen, jossa tiedustelen Jonnan näkemystä jokikiseen pikkiriikkiseen detailiin. Tulevaisuus tällaisen jatkuvasti kyselevän ja varmistelevan vanhemman kanssa ei sekään varmastikaan kovin kirkkaalta vaikuttaisi. Ja kyllähän Jonna on jo nykyäänkin muutamaan asiaan päässyt tokaisemaan, että voisin myös luottaa omaan arviointikykyyni. Näinhän sen pitäisi mennäkin 🙂
Kuulisin aiheeseen liittyen mielelläni myös muilta isiltä. Onko tällainen kehityskaari tuttua? Onko se vanhempi (usein äiti) joka viettää enemmän aikaa vastasyntyneen kanssa loppujen lopuksi se, joka päätyy dominoivilta osin määrittelemään pienen taapertajan arkea?
– Santeri
Polulla 
Vastaa