Santsa funtsii: ”Mun pitää…”

Makoilen reporankana saunan ylälauteilla.

Pesutuvan puolella Jonna asettelee vielä hiuksiinsa hoitoainetta, jolloin – hetkellisesti – koko ylin lauderivistö on käytössäni. Venytänkin ruhoni täyteen mittaansa nostaen samalla jalkapohjani vasten saunan puuseinää.

Heitän sangosta kauhallisen vettä kiukaan kuumille kiville. Kuuluu sihahdys. Jään odottamaan lämpöistä höyryä, joka sukkelasti saapuessaan tavoittaa ensimmäiseksi saunan kattoa hipovat jalkani, sitten loput vartalostani. Suljen silmäni, nautin kuumasta löylystä.

Kaikki on hyvin. On loma, ei kiirettä.

Jostain tajuntani tuolta puolen nousee tuttu ajatus:

”Mun pitää…”

Avaan silmät ja tuijotan kattoa. Niin mitä ihmettä mun nyt pitää..?

Liiankin tuttu ajatus

Olen jostakin kaunokirjallisuuden tekeleestä joskus lukenut tällaisesta nyt saunan lauteilla kohtaamastani tilanteesta. Tilanteesta, jossa tietty ajatus syöksähtää esiin aina kun muutoin tyyni mielenmaisema vallitsee.

Vasta viime aikoina olen kuitenkin havahtunut siihen, että minulla itselläni on tällainen minua seuraava, vainoava ajatus. Ajatus, jota joskus huomaan jopa suullani mutustelevani, maistelevani, kun esimerkiksi ajatuksissani pyöräilen töihin, valmistan ruokaa tai työntelen rattaita ympäri töölönlahtea.

”Mun pitää…mun pitää tänään…mun pitää huomenna”

Vaikka tällainen mukanani kulkeva ajatus herättääkin ensipuraisulta itsessänikin ihmetystä, ei se kuitenkaan olemukseltaan ole se kaikista luonnottomin ja epäloogisin lausuma. Olisi esimerkiksi huomattavasti kulmakarvoja nostattavampaa, jos hiljaisuuden keskellä tajunnanvirtaani syöksähtävä ajatus olisi jotain mallia ”Syökse se jokeen…” tai ”Kiven alta löytyy aina matoja…” tai miksei jopa ”Minulla on käärmeen kasvot”.

Tällaiset ne vasta olisivatkin…outoja…huolestuttavia…ehkä jopa piirun päälle pelottavia ajatuksia.

Mutta ystävämme ja toverimme ”mun pitää…” vaikuttaa olevan jokseenkin vielä selitettävissä…

”Mun pitää…”, arkeni kumppani

Elämäni – olemuksessaan jossa se tällä hetkellä minulle näyttäytyy – on täynnä ja täyttyy entisestään erilaisista velvoitteista.

Työ, lapsi, puoliso, koti, perhe. Kaikilla ”pelikentillä” omat velvollisuutensa ja tarpeensa. Ihmekös tuo, että alitajunta syöttää tietoisuuteeni lausetta, jota muutenkin toistelen ympäri vuorokauden, milloin missäkin tilanteessa.

”Mun pitää tarkistaa se päiväkotiasia huomenna.”

”Mun pitää vähän kysellä välittäjältä.”

”Mun pitää varmistaa tää Samilta.”

”Mun pitää lisätä toi backlogille.”

”Mun pitää edistää tätä asap.”

”Mun pitää hoitaa se vaikka viikonloppuna.”

”Mun pitää varata tästä erillinen palaveri.”

”…mun pitää…mun pitää…mun pitää…”

Positiivista tässä ”mun pitää” -sopassa on, että lauseen loppuosa tuntuu ajan kuluessa onneksi vaihtelevan. En koe toistelevani viikosta toiseen samoja tekemistä edellyttäviä askareita, vaan arki tuo kohdalle uusia ja taas uusia tekemisiä, joita…mun pitää…viedä eteenpäin.

Mieltä nostattavaa on myös, ettei lause ole – ainakaan vielä – muuttunut muotoon ”mun pitäisi…”. Tämä – jos mikä – kielisi nimittäin siitä, ettei oikeaa edistymistä ole oletettavissa. ”Pitäisi” kun sanana sisältää sopukoissaan tekemättömyyden siemenen.

Mun pitää olla tyytyväinen

Normaalisti, tai siis oman käsitykseni mukaan normaalisti, tämä on se vaihe tämäntyylisessä/-aiheisessa kirjoituksesta, jossa kirjoittaja sättii itseään tästä ”suorittamisen kulttuuria” kosiskelevasta päähänpinttymästä. Hän soimaa omia ajatuksiaan ja käskee itseään rentoutumaan. ”Ei mun oikeasti aina pidä!” on lause, jonka tunnistan itsenikin jo melkein näpyttelevän tekstin jatkoksi.

Totuus on kuitenkin toisenlainen. Totuus on, että kyllä mun pitää.

Olen 30 vuotias, esikoiseni vauvavuotta elävä, uraansa edistävä ja perheellensä kotia etsivä (tässä vaiheessa tosin jo kotia etsiNYT, JES!) mies, puoliso, asiantuntija ja isä. On monen monta asiaa, joita…mun pitää…edellyttää itseltäni.

Olenkin sitä mieltä, että nykytilanteessani on vain suotavaa, että kovalevy syöttää tajunnanvirtaani tätä lausahdusta, jonka siivittämänä edistän arkeamme määrätietoisesti haluamaamme suuntaan. Niin kauan kun terveys on kohdillaan, arjessa on yhteistä aikaa ja koen aika ajoin myös rentoutuvani, ”mun pitää” saa seurata mukanani ajatuksissani.

Kerran tulee nimittäin vielä se päivä, kun kukaan ei edellytä minulta enää mitään. Kun mun ei pidä olla tai tehdä mitään kellekään. Kun velvoitteeni hälvenevät. Kenties tuolloin tulen kaipaan tätä toveriani, joka nyt on lukittanut itsensä ajatusteni valtatielle.

Mutta nyt, mun pitää mennä syömään…

…sori…oli huono juttu…pakko oli 😁


Keskikesä tuli ja meni. Me oleskeltiin koko kööri täällä pohjoisessa saunoen, syöden ja sukuloiden. Rentouttavaa oli, ja tulipahan siinä lomafiilistäkin aimo annos kylkiäisenä. Viikon päästä matkataan jälleen pk-seudulle, mutta siihen saakka nautimme seurasta, avusta ja letkeästä tunnelmasta. Rovaniemen reissuamme pääset seuraamaan Polulla-Instan puolelta, ja uutta kirjoitusta tipahtelee jälleen viikon päästä tänne blogin puolelle. Erinomaista alkavaa viikkoa!

– Santeri

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑

%d bloggers like this: