Esikoisemme vauvavuosi on ohi. Aika kului joskus todella nopeasti, joskus musertavan hitaasti. Vuosi oli täynnä ihania hetkiä, mutta samalla myös vaikeita asioita. Vaikein kaikista oli ehdottomasti jatkuva väsymys.
Vauvavuoden aikana hyvinkin tutuksi käynyt tuntemukseni, univajeeni, alkoi jo raskauden viimeisellä kolmanneksella. Aluksi yksinomaan loppuraskaudesta johtuvat univaikeudet äityivät äitiyden myötä sitten katkonaisten yöunien myötä jatkuvaksi univajeeksi ja lopulta säilyivät mukanani läpi koko vauvavuoden.
Mistä univajeeni johtui?
Vauvathan omaksuvat erilaisia unirytmejä, ja kateellisen sinisenä olen vauvavuoden aikana kuunnellut tarinoita vauvoista, jotka yksinkertaisesti vaan nukkuvat. Menevät nukkumaan ja…nukkuvat. Meidän vauvamme heräsi oikeastaan koko 12 kuukauden ajan öisin noin 2-3 tunnin välein. Toki saavutimme aika-ajoin unikoulun myötä pidempiäkin yöllisiä unijaksoja (ja satunnaisesti myös täysin nukuttuja öitä), mutta näitä poikkeuksia lukuunottamatta yömme täyttyivät heräämisten kirjosta.
No entäpä sitten päiväunet? Jos kerta yöllä ei nukuta niin kaipa tämä kompensoituu sitten päivällä? Noh…eipä juurikaan. Vauvavuoden aikana pisimmät päikyt saavuttivat lähtökohtaisesti sellaiset 40-60 minuutin mittapuut. Pidempiä 2 tunnin päiväunia Daniel alkoi nukkumaan vasta noin yhdeksän kuukauden iässä. Pidemmät päiväunet ja niiden tuoma hetken hengähdystauko olivatkin erittäin tervetullut uudistus 9 kk rajapyykkiä ylittäessäni.
Läheisyyttä kaipaava kaverimme
Yöllisten unien haasteiden ja lyhyiden päikkyjen lisäksi mainistsemisen arvoinen univajetta ja väsymystäni lisäävä yksityiskohta löytyy myös vauvamme persoonasta ja temperamentista. Vauva viihtyi nimittäin paljon sylissä, eikä juurikaan viihtynyt yksikseen lelujensa parissa. Vauvamme hands on -luonne tarkoitti tietenkin sitä, että hereillä ollessaan vauvamme vaati huomiota eikä juurikaan antanut tilaa äidin hengähdystauoille. Nyt, vauvavuoden jälkeen, vauvamme viettää jo lyhyitä aikoja yksikseen leluillaan leikkien tai muuten vaan temmeltäen, jolloin ehdin jo nauttia kahvikupposenkin omassa rauhassa. Täyttä luksusta siis näin vuoden fuusio-elämän jälkeen 😀 Tälläkin hetkellä kannustamme pienokaistamme omaksumaan päivä päivältä enemmän ”itsenäisyyttä”. Yksin leikkiminen kun on tärkeä taito, jota kohti tulee ehdottomasti kannustaa.
Kuuden kuukauden kuoppani
Pahin hetki väsymyksessäni oli ehdottomasti kuuden kuukauden kohdalla. Tässä vaiheessa vauva-arki alkoi tuntua todella haastavalta. Tällöin ilmeisesti vauvojen unirytmi yleensä helpottuu, mutta ei meillä. Olinkin enemmän väsynyt aamulla kuin illalla. Oman nukkumaanmenoaikani kohdalla mieleni tuntui jostain syystä vasta heräävän, ja valvoinkin useamman tunnin sängyssä nukahtaen monesti vasta puolenyön jälkeen. Tälläisten öiden jälkeen pelkkä hereilläolo tuntui kidutukselle. Itkin parikin kertaa itsekseni aamulla suihkussa oloani ja pohdin, saanko enää koskaan nukkua?
Ei helppoa puolisollakaan
Tähän väliin täytyy kertoa, että olihan Santeri myös melkoisen uupunut. Hän kun nimittäin hoiti yöheräämisiä. Vauva-arjen alkuvaiheilla Santeri oli apuna antaen vauvalle maitoa pullosta öisin. Jossain vaiheessa tämä lopetettiin, koska maidon lämmitys vei aikaa, jolloin päädyin nukkumisen sijaan kuuntelemaan sängystä vauvan itkua odotellen onnellisen syöpöttelyn sulosointuja. Sain unta vasta kun operaatio-yömaito oli suoritettu. Päädyimme siihen, että oli yksinkertaisesti tehokkaampaa ja nopeampaa ottaa vauva viereen ja imettää.
Kuuden kuukauden jälkeen kun vauva periaatteessa pärjäsi jo ilman yösyöttöjä, juurikin Santeri kävi tarjoamassa keskiyön herätyksiin tuttia ja peitteli vauvamme takaisin unille. Välillä nukuttaminen onnistui nopeasti ja välillä ei. Santeri hoiti kuitenkin oman osuutensa joka yö. Jos satunnaisesti Santeri ei ollut auttamassa, en jaksanut seuraavana päivänä mitään ylimääräistä vauvan hoidon ohella. Illalla vauvan mennessä nukkumaan, haahuilin sohvalla zombiena vaan odottamassa omaa nukahtamistani toivoen hartaasti, että seuraava yö toisi helpotusta.
Mistä helpotusta jaksamiseen?
Siivousapu
Kuuden kuukauden jälkeen olin sen verran uupunut, että tilasin kotiimme siivousfirman hoitamaan kerran kuussa isomman siivouksen. En jaksanut enää siivota vauva kantorepussa, kun kaikkeen meni 70% enemmän aikaa kuin ilman vauvaa.
Vertaistuki
Löysin äiti-ystävistäni muutaman äidin, joka nukkui myös yhtä huonosti tai vielä huonommin. Asiasta puhuminen ihmisen kanssa, joka on läpikäynyt samaa, oli tässä tilanteessa kullan arvoinen! Kun tälläisen äidin kanssa vaihtoi yön kuulumiset, kertoi jo toisen äidin väsymystä pursuavat silmät enemmän kuin tuhat sanaa – I really feel you!
Ruoat kotiovelle
Vauvavuoden aikana aloimme tilaamaan viikottaisia ruokaostoksiamme läheiseen noutopisteeseen, jolloin sunnuntaita ei tarvinnut viettää kaupassa tai kauppamatkaa kävellen taittaen. Ilman tilauspalvelun apua olin viettänyt sunnuntaini täpötäynnä olevia painavia rattaita työntäen ja Santeri vastaavasti käden verisuonet pullistellen 4 kauppakassia kotiin kantaen. Varsinkin talvella tai vesisateessa mietin vain sitä, kuinka vain jaksaisin nostaa jalkaa toisen eteen. Oikeasti haluaisin vain lysähtää maahan makaamaan ja jäädä siihen.
Urheilu vai lepo?
Viime kesänä aloin kuuntelemaan kehoani hyvin tarkasti, enkä enää liikkunut, jos siltä ei oikeasti tuntunut. Kun taapero nukkui enää yhdet päiväunet, en voinut käyttää aikaa liikkumiseen, sillä sitten minulle ei olisi jäänyt päivisin enää yhtään omaa aikaa. Lounas ja lepo menee edelleenkin reippailun edelle päivisin. Illalla liikun, jos on aikaa ja jaksamista..
Tiivistettynä voisi siis vinkkinä tulevalle äidille todeta seuraavasti: Ulkoista kaikki mahdollinen tekeminen ja tilpehööri. Niin, ja löydä vähintään yksi huonosti nukkuva äiti kaveriksesi ja sielunkumppaniksesi 😉
Vauvavuosi täynnä oppeja
Vauvavuodesta jäi kuitenkin paljon oppeja tulevaan. Pystyn olemaan jatkossa itselleni armollisempi ja kuuntelemaan kehoani tarkemmin. Väsymykseen ei myöskään näytä onneksi kuolevan, ja väsymyksellä tuntuu olevan myös pohja, mitä enempää ei voi väsyttää. Pohjan tullessa vastaan, on toki takaisin pinnalle pitkä matka. Älä siis anna itsesi vajota pohjaan.
Koin myös vauvavuonna väsymyksen keskellä erittäin tärkeänä sen, että pyrin pitämään mieleni ja ajatukseni positiivisina. Vaikka takana oli kuinka huono yö tahansa, oli päivä helpompi selättää, kun tietoisesti antoi tilaa ainostaan iloa tuottaville asoille. Negatiivisuuteen olisi ollut niin helppoa jäädä rypemään, vaikka se ei omaa jaksamista olisi auttanut ollenkaan.
Vauvavuosi ei näytä itselleni kultareunaiselta pilveltä, mutta onneksi nyt kotona on ollut oikeasti ihan mukava olla. Paremmin nukuttujen öiden jälkeen ei ole enää myöskään grande catastrophe, jos Santeri ei ehdi töistä kotiin sillä heti ensimmäisellä klo 15..30 lähtevällä bussilla pää kolmantena jalkana rappukäytävää ylös juosten 😀
Kyllä minä pärjään. Kyllä minä jaksan. Vihdoin jaksan!
– Jonna
Vietimme eilisen, lauantain, Santerin isoisää muistellen. Raskaan viikonlopun jälkeen sunnuntai näyttäytyy kauniilta ja levolliselta. Käännämmekin katseemme tulevaan viikkoon, mikä näyttäytyy suhteellisen….arkiselta. Ei suuria suunnitelmia tulevalle viikolle, eikä oikeastaan viikonlopullekaan -> ellemme jotain tässä viikon aikana keksi 😉
Tänään 6.10.2019 vietämme myös seurustelumme 12-vuotisen seurustelumme merkkipäivää. Aika kuluu, aika kuluu. Mutta onneksi ei kulu hukkaan. Matkamme varrelle asettuu ihania yhteisiä hetkiä, joita on mukava muistella näin vauva-arjen keskelläkin.
Nähdään viikon päästä jälleen täällä blogin puolella. Sillä välin löydät meidät – totuttuun tapaan – Polulla-instan puolelta. Erinomaisen syksyistä lokakuun viikkoa!
Polulla 
Vastaa