”Oletko nyt äitimeemien tapaan vaikea äiti päiväkodille?”

BOOM!

Tämän kaltaisen kysymyksen Santeri asetti minulle kiivaassa keskustelussa, mikä liittyi päiväkotiin ja lapsien ”itkettämiseen” kun lapsi opettelee talon tavoille päiväkoti-instituutioon.

Miten tähän tilanteeseen päädyttiin?

Takana oli kuudes tarhaan tutustumisen päivä. Tarhaan tutustumiseen itseensä liittyen tulemme vielä julkaisemaan oman kirjoituksen, mutta tämä aihe jäi koukkuuni niin kovasti, että päätin tästä kirjoittaa vielä erillisen kirjoituksen. Olin aikaisemmin päivällä pohtinut kirjoitusta otsikolla: ”miksi äitiä ei kuunnella?”, mutta aihe sopii hyvin tämänkin aiheen alle joten tällä mennään.

Pienenä tiivistelmänä alustettakoot, että taaperomme oli tähän keskusteluumme tultaessa tutustunut päiväkotiin jo 6 arkipäivänä eli 1 tutustumispäivä oli tässä vaiheessa siis vielä edessä. Tutustumiseen oli mahtunut ylä- ja alamäkiä, joihin liittyi suuri ilo siitä, kun taapero osallistui hetkeksi ryhmän toimintaan ilman vanhempaa ja vastavuoroisesti suuri huoli siitä, kun taapero kaatui/tippui korokkeelta ilman valvontaa. Olin saanut melkein viikon verran esimakua siitä, millainen ryhmä taaperolla tulisi olemaan, millaista henkilökuntaa ryhmässä on ja millaisia tapoja ja sääntöjä päiväkodissa on.

Olin kuuliaasti liimannut nimitarroja jokaiseen lapsen tavaraan kengistä vaatteisiin, unileluun ja tuttiin. Talon tapoja oli noudatettu, ja taaperon kaatuessakin – vaikka mielessäni huusin voi vi*** – ulkoisesti olin niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tilanne pääsääntöisesti vain ärsytti, ei suututtanut. Pyrin vaikuttamaan päiväkodin toimintaan mahdollisimman vähän ja piilottelin käytävällä, jotta taapero tottuisi olemaan ilman minua.

Kuudennen päivän ajan näin kuitenkin koko ajan punaista. Toinen meidän taaperon ikäinen lapsi huusi enemmän tai vähemmän melkein koko ajan kun olimme paikalla. Pakosti kun itkua kuuntelee viikossa useamman tunnin (ja varmastikin silti hyvin paljon vähemmän mitä henkilökunta) miettii, mitä jos meidän taapero reagoi päiväkotiin samalla tavalla? Heti perään täytyy todeta, että en usko näin käyvän, mutta tähänkin tilanteeseen mielestäni olisi hyvä varautua henkisesti ja jonkinlainen B suunnitelma takataskussa. Jos tämän kaltainen tilanne tulee vastaan, ei sitten turhaan murehdi, vaan otetaan toisenlainen lähestymistapa käyttöön.

Mikä on meidän ”plan B”?

Oman taaperon tuntevana olin järkeillyt, että meidän ”kultapuppelitaaperomme” ei lähtökohtaisesti tarvisi kestää päiväkodissa samanlaista ns. ”räkä poskella itkua” monta päivää putkeen. Itkuun tulee puuttua silloin kun itku on mennyt siihen pisteeseen, ettei normaalit toimet lopeta itkua ja rauhoita lasta (eli esim. huomion kiinnittäminen muualle, sylissä rauhoittelu jne.). Kun itkua on kestänyt tunnin, meille täytyy tulla asiasta ilmoitus. Tämän jälkeen toisen vanhemman on irtaannuttava töistä ja hakea lapsi kotiin. Jos samankaltaista huutoitkua on tiedossa seuraavanakin päivänä, sitten totutellaan itkevää lasta tähänkin tilanteeseen hiljakseltaan. Kasvatetaan yksinoloa vielä rauhallisemmin ja useampana päivänä. Tässä menee sen verran aikaa kun lapsen tilanne tätä vaatii.

No mistä Santerin toteamus ”Oletko nyt äiti meemien tapaan vaikea äiti päiväkodille?” tarkalleen sitten tuli?

Noh tästä

”Minun lastani ei huutoitketetä päiväkodissa viikkoa”

Santeri oli ollut päiväkodilla päivän ja hoitaja oli sanonut, että pitäähän lapsen tottua joskus tällä olemaan itki tai ei. Kyllä, olen tässä kohtaa samaa mieltä. Miten asia toteutetaan niin tässä olen erimieltä. Tämä johtuu siitä, että olen viikon tarkkaillut huutoitkevää taaperoa, päiväkodin henkilökuntaa ja päiväkodin tapoja sekä voimavaroja. Olen näiden pohjalta huomannut, ettei päiväkoti välttämättä tarjoa parasta ratkaisua tälläiselle lapselle, joka vaatisi kokoaikaisen yhden hoitajan resurssin. Eikö oikeasti tälläiseen tilanteeseen ole muuta yleisesti hyväksyttävää ratkaisua kuin se että, kyllä se itku joskus loppuu?

Tämä ”minun lastani ei huutoitketetä päiväkodissa viikkoa” tuntemus aiheuttaa minussa huolen siitä, ettei aikaisemmin mainitun fraasin tavoin ”äitiä uskota”. Minut leimataan äityliksi, esikoisen äidiksi, herkäksi ja ylitulkintaa harrastavaksi henkilöksi, joka on viettänyt liikaa aikaa kotona vaavelinsa kanssa katsoen Teen Momsia liian monta kautta putkeen.

Nyt tätä äityli mielikuvaa uhmaten ihmettelen, minne katosi kunnioitus 10-vuotta finanssialalla työskennelleen, alemman korkeakoulututkinnon suorittaneen reilu 30-vuotiaan aikuisen naisen mielipiteeseen? Aleneeko mielipiteeni tärkeys heti Naistenklinikalla synnytyksen jälkeen? Milloin, kuinka nopeasti ja miten voimme vaatia lapsen tottumaan 1,5 vuotiaana päiväkodin normeihin? Mitä tehdään kun lapsi itkee viikon putkeen päiväkodissa tai siis eikö oikesti tehdä mitään?

Faktahan on se, että ihminen on sopeutuva ja varmasti itkevä taapero pääsee päiväkodin meininkiin sisälle ennemmin tai myöhemmin. Yleensä lapset eivät varmasti yli viikkoa itke ja en usko, että näin käy meille mutta jos käy niin en edelleenkään halua, että meidän lapsi itkee viikkoa putkeen. Tällöin tulee käyttöön pehmeämmän lähestymistavan ”plan B”.

Terveisin,

Äityli(kö?)