Instan puolella tuli aikaisemmin syksyllä hieman avattua blogissamme vallinnutta hiljaisuutta. Vuosi 2020 on ollut kohdallamme raskas, eikä voimavaroja ole löytynyt oikein mihinkään ylimääräiseen. Väsymyksen kierre kuitenkin huipentui loppukesästä, kun minulle diagnosoitiin burnout.
Jälkikäteen on helppo katsoa taaksepäin ja todeta, ettei sairastuminen uupumukseen voinut tulla yllätyksenä. Itselle se kuitenkin tuli.
Kun muistelen aikaa, jolloin minua ei väsyttänyt poikkeuksellisen paljon, löytyy tällainen elämäntilanne yli kahden vuoden takaa. Tällöin raskauden viimeinen kolmannes oli vasta alkamassa, ja samalla alkoi myös loppuraskauden aiheuttama selkäkipu. Tähän päättyivät kohdallani hyvin nukutut yöt.
Lapsen syntymän jälkeen olin todella kipeä, ja palautumiseni hidastui syntymän jälkeisen leikkauksen myötä. Lienee sanomattakin selvää, että vauva-arjen alkaminen merkkasi myös itsessään katkonaisia öitä. Meillä herättiin öisin 2-4 tunnin välein aina viime kesään asti, eli kun lapsi oli jo melkein 2 vuotta.
Viime vuodet ovat menneet siis todella vähillä unilla. Sitten kun tuli aikoja, ettei lapsi herännyt öisin, saatoin silti itse heräillä yöllä eikä uni tullut silmään, kun kelloa katsomalla tiesi lapsen heräävän aivan kohta. Asuimme toissasyksyyn asti vielä kaksiossa, joten nukkumisratkaisut olivat myös haastavia, ja pinnasänkyä piti kantaa joka ikinen ilta makuuhuoneesta olohuoneeseen. Pinnasängyn siirtäminen oli nähdäksemme ainut vaihtoehto, sillä vain tällöin vauva nukkui himpun verran paremmin, kun kaikki eivät vuorotellen heräilleet toistensa ääniin.
Vauvavuonna Santeri teki työn edellyttämää lisätutkintoa loppuun ja kävi harrastuksissa. Itsellä oma aika oli aika pyöreä nolla. Tätä ei helpottanut, että rintaimetyksessä olevalle vauvalle oma aika on muutenkin kortilla. Oman haasteen toi myös se, ettei maidon pumppaus onnistunut lukuisista yrityksistä huolimatta. Jo valmiiksi huonoja öitä ei haluttu pahentaa, että olisimme etsineet sopivan korvikkeen maidon rinnalle.
Lapsen ollessa jo sen verran vanha, että muutama tunti ilman äitiä olisi onnistunut, oli olo jo niin uupunut, että voimia ei ollut kotoa pois lähtemiseen. Energiaa ei ollut selvittää, mitä vapaa-ajalla haluaisi tehdä. Samalla nousi myös epämukavuuden tunne siitä, ettei oikein edes haluaisi nähdä pahemmin ketään. Tämä siitä syystä, ettei energiaa ollut edes muiden kanssa kanssakäymiseen. Olisin mielelläni ollut aina kuunteleva osapuoli, sillä en jaksanut aina vastata ”mitä kuuluu kysymykseen” että joo väsyttää. Samalla myös huomasin, että en edes muistanut mitä olin muiden kanssa jutellut! Huomasin kysyväni samoja kysymyksiä ja sanat olivat usein hukassa. Olin siis ainaki omasta mielestäni surkeinta keskusteluseuraa ikinä! Onneksi ympärillä oli pari muutakin äitiä, joille tilannetta ei tarvinut selittää, ja koomaaminen kahvimukin kanssa oli yhteisymmärryksessä ihanan ok.
Pahin väsymys helpotti 1,5 vuoden jälkeen, mutta samalla tulikin aika palata töihin. Kauhistelin, että miten ihmeessä jaksaisin mennä töihin, kun yöllä ei vieläkään nukuta. Toivottu päivähoitopaikka tuli ja töihin sovin 80 %:n työajan. Työaika varmisti sen, että päiväkotiin vienti ja työmatkaan menevä aika sujuisi mahdollisimman hyvin. Töissä siirryin uusiin haasteisiin ja osallistuin mielenkiintoisiin projekteihin. Tehtävää alkoi olla kuitenkin työaikaan liikaa. Sitten iski korona.
Koronan myötä arki muuttui, työ tehtiin kotona ja viikoittain sai jännittää pysyykö päiväkoti auki. Viikon olimme kaikki kotona ja se oli todella huono ratkaisu. Koronan aikaan lapsi viihtyi paremmin kuin hyvin hoidossa, sillä paikalla oli todella vähän lapsia. Lapsemme silminnähden nautti olostaan ja sai kaivattua huomiota opettajalta.
Samalla kuitenkin pitkään odotettu ulkomaan lomamatka peruuntui. Muistan kuinka olin paahtanut töissä tulevan loman voimalla ja ajatellut, että sitten saisin vihdoin levätä.
Hengenahdistukset alkoivat maaliskuussa. Ensin ne kestivät pieniä hetkiä, mutta niiden kesto jatkoi kasvuaan. Muistan ihmetelleeni hengenahdistuksia muille ja kevään aikana olleen poskiontelontulehduksen yhteydessä myös lääkärille. Kukaan ei tuntunut reagoivan mitenkään isosti, joten ajattelin vaivan olevan ohimenevää.
Kesäloman häämöttäessä olimme saaneet nukkua jo hetken yhdellä yöheräämisellä – välillä kokonaisiakin öitä. Samalla hengenahdistukset saattoivat kestää useita tunteja tai koko päivän. Kesäkuussa sain ensimmäisen paniikkikohtauksen. Toinen tuli kesäloman jälkeisenä ensimmäisenä työpäivänä. Tällöin oli pakko soittaa työterveyteen.
Siitä alkoikin useamman kuukauden sairasloma. Kävin alkuun melkein viikottain työterveydessä. Tapasin lääkäriä, työpsykologia, psykiatria ja psykoterapeuttia. Tämä oli alkuun itselle jopa hyvin pelottavaa aikaa. Kerroin, että pelkään sekoavani. Kuvailin monesti olotilaani, että koin jotain menneen rikki. Aivan kuin päästäni valuisi nestettä isoista reijistä ja koitin estää parhaani mukaan vuotoa. Samalla henkisesti olo oli kuin tehosekoittimessa. Kaikki oli yksinkertaisesti sekaisin, enkä saanut mistään otetta. Kaupassa käyminen oli todella ahdistavaa, sillä en muistanut ostaa tarvittavia asioita vaikka mukanani oli kauppalista… en muistanut enää listan olemassaoloa. Samalla hermostuin itselleni jos en hyllyjen välistä löytänyt etsimääni. Kun hermostuin itselleni, pelästyin reaktiota ja lopulta olin itku kurkussa koko tilanteesta.
Onneksi tätä pahinta vaihetta ei kestänyt kuitenkaan kovin pitkään, vaikka sillä hetkellä joka päivä tuntui itselle sietämättömältä. Olo kuitenkin alkoi tasoittamaan ja koin saavani työterveydessä tarvittavan avun. Vaikka välillä omasta olosta viikottain käydyt keskustelut tuntuivat ajoittain todella raskaalle, koin olevani onnekas saadessani heti apua.
Nyt kun olen saanut itseäni kuntoon ja palannut takaisin töihin tuntuu myös asiasta keskustelu helpommalle. Toki uupumusta ei ole vieläkään täysin selätetty, vaan palautumiseen menee vielä pitkään. Ajoittain tulee vieläkin niitä huonoja hetkiä mutta ne kuuluvat asiaan ja niiden selättämiseen on hyvät opitut käytännöt.
Takana on siis ollut rankka vuosi. Samalla vuosi on ollut todella kasvattava ja itsestä on opittu todella paljon. En toivo loppuun palamista kenellekään, mutta samalla itselle se on ollut tosiaan todella kasvattava kokemus. Omia rajoja on pitänyt määrittää uudelleen ja opituista huonoista tavoista on täytynyt luopua. Kaiken kaikkiaan syksy on ollut monella tapaa irtipäästämisen aikaa.
Huh huh
Kun tämä vuosi nyt meni miten meni on katseeni jo ensi vuodessa. Toivon, että tämän vuoden jälkeen voin astua tulevaan vuoteen paljon viisaampana ja päästä etenemään elämässäni kohti positiivisempaa uutta monelta eri saralta!
-Jonna
Polulla 
Vastaa