Tämä kirjoitus kannattaa ohittaa, jos et tykkää lukea yleisesti leikkauksiin, synnytyskokemuksiin, itse synnytykseen ja/tai niihin liittyviin komplikaatioihin koskevia tekstejä. Aihe voi tässä tapauksessa olla sinulle tällä erää liian yksityiskohtainen, jolloin blogiimme pariin kannattaa palata vasta ensi viikolla 🙂
Itsellä (kuten myös varmasti monella muulla) oli toiveena, että synnytyksestä olisi mahdollista toipua nopeasti. Takana käydyt odotuksen kuukaudet olivat loppupuolella jo sen verran raskaita, että synnytyksen jälkeistä aikaa tuntui odottavan kuin kuuta nousevaa. Itse synnytys meni kohdallani nopeasti ja suhteellisen helposti – mitä olinkin toivonut. Synnytyksen jälkeinen olotila ja palautuminen ei kuitenkaan onnistunut kohdallani hyvin, ja jouduin palaamaan Naistenklinikalle päivystykseen jo pari päivää kotiutumisen jälkeen.
Synnytyksen jälkeiset kovat kivut
Oloni oli hyvinkin kipeä välittömästi synnytyksen jälkeen. Uskoin tämän kuitenkin olevan varsin normaalia, koska eihän itse synnytys ole kropalle mikään pieni koettelemus. Kiputilat tälläisessä tilanteessa ovat varsin normaalia.
Omalle kohdalleni synnytyksen yhteydessä tehty episiotomia toi omat lisähaasteensa. Kipu oli vielä siedettävää, kun lähdimme synnytyssalista perhehotelliin myöhään synnytyspäivän iltana. Olotilani jatkui kipeänä perhehotellissa, ja sain napsia hyvään tahtiin toimintakykyni säilyttämiseksi särkylääkettä. Kivuista puhuttiin säännöllisesti kätilöiden kanssa ja lopputuloksena näistä keskusteluista olikin aina, että kipuni kuuluvat normaaliin synnytyksen jälkeiseen olotilaan. ”Kipuilu on normaalia”, oli toistuva lause tarkastusteni yhteydessä. Episiotomian ohella kipuilua uumoiltiin lisäävän myös synnytyksestä aiheutunut pienimuotoinen hematooma, jonka arveltiin ajan kanssa poistuvan. Tilanteeni siis kuulosti kaikin puolin olevan varsin normaalia, ja minulle vakuuteltiin, että oloni tulisi helpottamaan lähipäivinä. Kätilöt opastivat, että jos kipu ei hellitä, voisin käydä Naistenklinikan päivystyksessä. Minulle kuitenkin tähdennettiin, että hematoomille, synnytyksen yhteydessä tapahtuneille verenpurkaumille, ei yleensä tehdä mitään. Näillä eväin lähdimme sunnuntaina kotia kohti, ja olin varsin luottavin mielin asennoitunut edessä oleviin muutamiin kipeisiin arkipäiviin.
Kipu ei hellitä kotona
Kotiuduimme sunnuntaina, ja maanantai-iltana kokemani kipu oli yltynyt niin pahaksi, etten yksinkertaisesti pystynyt enää kävelemään. Muistan elävästi kamalan tilanteen, kun yritin siirtyä olohuoneemme sohvalta illalla makuuhuoneeseen sänkyymme, kun voimani vain loppuivat kesken, tavarat tippuivat käsistäni ja lyyhistyin itkien lattialle. Tilanne oli jo hyvin väsyttävä ja turhauttava, koska näennäisesti yksinkertaiset asiat kuten istuminen, suorassa seisominen tai vauvan kantaminen eivät enää kivun takia onnistuneet. Istuessani kasassa olohuoneen lattialla Santeri sitten kiiruhti itkevän beben kanssa paikalle, auttoi minut ylös ja pääsin kuin pääsin vaivalloisesti kammettua itseni nukkumaan. Ennen unen tulemista Santeri vielä kysyi, täytyisikö tässä vaiheessa jo soittaa päivystykseen, mutta kieltäydyin, koska olin aikaisemmin saanut mielikuvan, että tälläisiin tilanteisiin ei kuitenkaan reagoitaisi, enkä halunnut turhaan lähteä istumaan päivystykseen. Niin…ja eihän se istuminen edes onnistuisi 😦 Koin, että tämä on nyt sitä normaalia kipua. Täytyy vaan kestää muutama päivä ja purra hammasta.
Tie käy takaisin Naistenklinikalle
Tiistaiaamusta oloni ei ollut lainkaan helpottunut, jolloin päätin kysyä apuja lääkäriystävältäni. Hänen kehoituksestaan otin vihdoin Naistenklinikan päivystysnumeron esiin. Sain ohjeet tulla näytille. Niinpä palasin Naistenklinikan tuttuun ympäristöön vain 5 päivää synnytyksen jälkeen. Sain taas tutut potilasrannekkeet käsiini ja minulle etsittiin mukavan hoitajan toimesta petipaikka lääkärin odottamisen ajaksi. Kolmen tunnin odottelun ja selvittelyn jälkeen lääkäri ja erikoislääkäri päättivät, että hyytymäni on sen verran iso, että se tulisi poistaa. Sain ohjeet soittaa Santeri ja bebe paikalle, vaihtaa sairaalavaatteet ja valmistautua kahden tunnin leikkaukseen nukutuksessa.
Santeri kiiruhti paikalle ja ehdin syöttämään jo nälkäisen vauvamme sekä pumppaamaan heille pienen hätävarapullon. Santeri määrättiin takaisin kotiin beben kanssa odottelemaan sitä, että pääsisin pois leikkauksesta. Samalla sain harmikseni kuulla, että tulisin jäämään osastolle yöksi. Vauvan pitäisi myös jäädä kanssani Naistenklinikalle, jotta imetyksen jatkaminen leikkauksen jälkeen olisi mahdollista. Tilanne oli hieman jännittävä ja ahdistava, sillä olimme viime päivät olleet uuden perheemme kanssa hyvinkin tiivisti yhdessä. Nyt tämä ”turva” tuli rikkoa. Santeri oli jo useamman tunnin ollut yksinään beben kanssa ja nyt, vastavuoroisesti, minun tulisi pärjätä yksin vauvan kanssa tulevasta yöstä. Kovin pitkään emme ehtineet tilannetta ajatella, kun minua lähdettiin kärräämään vapautuneeseen leikkaussaliin. Sanoin vaunuihin kääritylle pienoisellemme heipat, halasimme Santerin kanssa ja erkanimme toviksi Naistenklinikan käytävillä Santerin lähtiessä taluttamaan tulokastamme kotioloihin.
Leikkaussali kutsuu
Saavuin leikkaussaliin. Vastassa oli oikein mukava leikkaussalin henkilökunta, ja ihan ensimmäisenä kävimme anestesialääkärin kanssa vielä läpi sitä, kuinka suunniteltu nukutus voitaisiin vaihtaa pelkkään puudutukseen. Tilanne kehittyi ja eteni pelkistä puheista hyvinkin nopeasti ja pian minulle kerrottiinkin olevani kohta keisarileikkausta vastaavassa hyvin vahvassa lääkitys- ja puudutustilassa. Tässä kohtaa – usko tai älä – nautin kuitenkin olostani, sillä vihdoin….VIHDOIN…en tuntenut lainkaan kipua. Anestesialääkäri lupaili kivuttoman olotilan jatkuvan vielä seuraavan päivän iltapäivään asti morfiinin vaikutuksen pikkuhiljaa poistuessa kehostani.
Leikkauksen edetessä hematooma paljastui kuitenkin oletettua pienemmäksi. Kävi ilmi, että se ei voinut olla syypää kokemiini valtaviin kipuihin. Mistä sitten oli kyse? Selviääkö olotilani perusteet lainkaan? Pienen selvittelyn ja odotuksen jälkeen kuulin, kun lääkäri kertoi löytäneensä syyn kipeään olooni: episiotomian ompeleet/tikit, eivät olleet oikeassa paikassa. Lääkäri korjasi tilanteen ja pääsin heräämöön odottelemaan tunnon palautumista jalkoihin.
Santeri oli kotosalla jo kuumeisesti odottanut ilmoitusta nälkäisen bebemme kanssa ja ehtikin jo soittaa Naistenklinikalle perääni, kun minusta ei ollut kuulunut aikaisemmin arvoituun aikaan mennessä. Palauduttuani tovin heräämössä, soitin Santerille ja sain luvan pyytää Santeirn ja beben luokseni Naistenklinikalle. Olimme kaikki varsin helpottuneita päästessäni vihdoin osastolle ja Santeri tullessa tuomaan minulle beben yökaveriksi tulevaksi yöksi. Koska Santeri ei saanut jäädä huoneeseen yöksi, hän vaihtoi vielä kertaalleen beben vaipat enne lähtöään takaisin kotiin. Illan ja yön mittaan viestittelimme sitten whatsappin välityksellä samalla kun huolehdin – henkilökunnan avustamana – vieressäni makaavasta pienestä paketista. Seuraavana aamuna Santeri pääsisi hakemaan meidät kotiin noin kymmeneltä aamusta, ja itse pääsisin aloittamaan palautumisen – tällä kertaa selkeästi paremmassa olotilassa.
Miltä nyt tuntuu?
Nyt leikkauksesta on reilu viikko ja oloni on jo paljon parempi. Pystyin jo leikkauspäivän jälkeen seisomaan normaalisti suorassa ja kävelykin rullasi tavalliseen tapaan. Oloni oli toki pari päivää enemmän tai vähemmän katujyrän alle jäänyt, kun 5 päivän sisällä olin ehtinyt kokea mm. 2 spinaalipuudutusta ja muutenkin vahvat kipulääkkeet ja antibioottikuurit. Pöllähtäneestä olosta huolimatta huomasin heti, etten enää tuntenut samaista hyvin pistävän lamauttavaa kipua, vaan olo oli ”vain” yleisesti kipeä. Ei siis mitään aikaisempaa kokemaani verrattuna…onneksi!
Niin…omalle kohdalleni osui siis tällaisia mutkia matkaan palautumisessani, mutta välillä polulta tarttuu matkaan tämän kaltaista huonoa tuuria. Kipeiden päivien jälkeen osaa taas arvostaa ns. normaalia olotilaa eikä pienet kivut hidasta arjen menoa. Olemmekin nyt nauttineet jo vähän pidemmistä vaunulenkeistä ja koen, että olen päässyt nauttimaan vauvakuplastamme täysin rinnoin leikkauksen jälkeen.
-Jonna
Polulla 
Vastaa