Olen puolivuotias!

Pieni poikamme, joka syntyi pari viikkoa etuajassa elokuussa vieden samalla vanhempien, suvun ja kavereiden sydämet, on nyt saavuttanut puolen vuoden rajapyykin. Nyyttimme ei ole enää ihan pienen pieni, vaan pienestä pötkylästä on kuoriutunut jo melkoinen mötkylä! Jakakaamme siis juhlapäivän kunniaksi puolivuotiaamme tämänhetkisiä kuulumisia 🙂

Minä kasvan!

Dansku Bansku alkaa olla jo jäntevä rötkäle. Painoa viime neuvolareissulla löytyi melkein 8 kiloa, ja eiköhän nyt – vajaa kuukausi viimeisimmän neuvolakäynnin jälkeen – tuo kahdeksan kilon rajapyykkikin ole jo ylitetty. Pituutta taas vauvallamme löytyi viimeksi 66 cm ja monet äitiyspakkauksen vaatteet ovat jääneet ihan liian pieneksi. ”YHYY!”, sanoo äiti, kun pienoinen suloisuus kasvaa! 😀

Minulla on luonnetta!

Vauvamme on niin sanotusti perustyytyväinen. Eipä tuo turhia itkeskele tai huutele, ja hymy tuntuu usein olevan herkässä. Maailmaa tutkitaan huulet töttöröllä ja kulmat kurtussa, ja aika-ajoin innostutaan niin paljon, että kädet ja jalat heiluvat kuin pienen helikopterin propellit. Hyvä kun ei lentoon lähde! Tunneskaalan ääripäät ovat harvinaisuuksia, ja yleensä pysytellään turvallisesti  joko melkoisen tyytyväisenä tai melkoisen harmistuneena. Suuret surut ja isot ilot ovat ”harvinaista herkkua”. Daniel on kuin onkin mielestämme suhteellisen helppo tapaus.

Pientä vierastusta on välillä tällä hetkellä aika-ajoin huomattavissa. Kaveri pysähtyy tutkimaan uusia kasvoja, skannaa kasvojen piirteet huolella ja – jos onni ei ole mukana – huuli kääntyy, silmät vetistyy ja palosireeni käynnistyy:

……aaaaaaaaAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA…..WAAAAAAAAAAAAAA!!!

Mutta muuten hymyä riittää tutuille ja tuntemattomille. Nyt kun äänenkäyttöä on opeteltu ja ilmeitäkin on alkanut löytymään, kaivautuu vauvastamme esiin myös käskyttävämpi puoli. Jos hänellä on epämukava olo tai kaipuu syliin ja läheisyystankkaukseen korostuu, alkaa kuulua komentavaa ”ä-ä” ääntä rusinailmeellä varustettuna 😀

Astrid kävi meillä eilen kuvaamassa Danielia, ja hän kuvaili tätä Danielin demonstroivaa käskyttävää äännähtelyä osuvasti:

”Ärh! Perskule!!”, sanoo pikkumies.

Minä osaan!

Osaaminen karttuu päivä päivältä! Meillä kääntyillään ahkerasti selältä mahalleen, eikä selällään enää oikein edes viihdytä. Kun väsy iskee, osaa Daniel melkein jo kääntyä myös takaisin selälleen tai olalleen ollessaan masullaan.

Tavaroihin, hiuksiin, astioihin… kaikkeen mihin pienet kädet vain yltävät myös tartutaan lujaa! Kun ote on saatu, on tavaroita myös kiva viskoa oikealle ja vasemmalle. Varpaat ovat myös löytyneet ja niitä on kiva laittaa suuhun, eikä näin ollen iskän ja äiskän huolella pukemat sukat muutaman minuutin päästä enää olekaan jalassa, vaan niiden paikka on joko suussa tai lattialla. Suuhun menee ruoan lisäksi myös lelut ja käsiin sattuneet tavarat.

Daniel istuu kyllä myös aika hyvin, mutta tätä ei olla sen enempää opetettu, koska ryömimistä ei vielä osata. Peppu kyllä nousee maasta ja käsillä sekä jaloilla huidotaan kovasti eteenpäin. Tämän viikon uusin osaaminen on tosin nk. etuveto-ryömintä, jossa Daniel kiskoo itseään eteenpäin parkettilattiaa pitkin käsillään. ”Kitka on kiva kaveri”, sanoo Dansku viipottaessaan eteenpäin.

Minä syön!

Aloitimme maistelun noin kuukausi sitten ja ruoka maistuu hyvällä ruokahalulla! Ehkä jopa liiankin hyvällä. Emme nimittäin ole löytäneet vielä mitään, mikä ei maistuisi! Tällä hetkellä tuttavuutta olemme tehneet bataatin, porkkanan, perunan, kukkakaalin, munakoison, mansikan, mustikan, luumun ja banaanin kanssa 🙂 Aivan uusimpana tuttavuutena on myös iltapuuro, jota Daniel söi eilen luumusoseen kera ennen nukkumaanmenoa. Eipä tuo vielä ainakaan unien pituuteen vaikuttanut, mutta jatkamme kokeilua.

Mitä jäämme vanhempina kaipaamaan näiltä kuluneilta kuukasilta?

Elämä on yhtä luopumista – alusta loppuun saakka :S Niinpä siis myös me vanhempina jo tässä vaiheessa tunnistamme, että jäämme varmasti jo jotain kaipaamaan näiden kuuden kuukauden ajalta. Daniel on nimittäin nyt kokenut ensimmäiset kuukautensa, ja eipä tätä vauva-arjen alkuaikaa saa enää takaisin. YHYYYYYY -> Missä viulu ja melankolinen musiikki, kun sellaista kaipaa. ”Aika entinen ei koskaan enää palaa”, kuten Junnu Vainio niin osuvasti toteaisi. 😀

No mitä jäämme kaipaamaan? Tietenkin sitä pienen pientä vauvelia! Ihan vasta bebemme ainoastaan söi, nukkui ja kakkasi. Hereillä ei jaksettu kauheasti olla, ja päivät vierähtivät peittoburrittona ollessa. Ohi on myös aika, jolloin pienoinen paketti mahtui reisien päälle loikoilemaan ja oli vain tyytyväinen, kun äiti ja isä olivat lähellä.

Ensimmäiset kuusi kuukautta piti sisällään myös piiiiitkän litanjan vauvamme ensimmäisiä asioita. Ensimmäiset vaihdetut katseet, ensimmäiset kakkelit, ensimmäinn hymy, ensimmäinen kääntyminen. Nämä on nyt koettu, uutta otantaa emme saa 🙂 Samalla on kuitenkin ollut ihana seurata, kuinka vauva ”herää” tähän maailmaan ja samalla alkaa paljastamaan tempperamenttia sekä luonteenpiirteitä.

Mikä yllätti?

Ehdoton yllätys on ollut, kuinka innokkaana lähipiirimme on ollut auttamassa vauvan kanssa. Tuli heti selväksi, että vauva otettaisiin lähipiirissämme ilolla vastaan, ja apukäsiä tarjoutuu heti muutama, jos apua saa/joutuu huhuilemaan. Rehellisesti sanottuna välillä tuntuu, ettei meitä haluta ensisijaisesti – vanhaan totuttuun tapaan – nähdä vaan ”shown” vie vaavelimme. Näinhän sen kuuluukin tosin olla 😀 Pohjoisen isovanhemmat ovat pääseet tutustumaan kaveriimme pidempinä loma-aikoina ja naapurissa olevat mumma ja vaari näkevät pientä ainakin pikaisesti melkein viikottain.

Mitä odotamme tulevilta kuukausilta?

Paremmin nukuttuja öitä! Saahan niitä jo kohta odottaa tulevaksi? Piakkoin vauvan pitäisi pärjätä oikein mukavasti yön yli iltatankkauksella ja täysinäiset unet tekisivät hyvää varmasti meille kaikille 🙂

Samalla mielenkiinnolla odotamme milloin vauva pääsee liikkeelle. Kun vauva osaa liikkua itse hän pääsisi seuraamaan arjen askareita itse meitä seuraamalla kun nyt häntä täytyy kantaa huoneesta huoneeseen mukana. Samalla hän tulee oppimaan uusia taitoja samalla kun kevät ja kesä tuovat lupausta lämpimistä ilmoita 🙂

Innolla kohti seuraavaa 6 kuukauden stinttiä!

Tällaisia tunnelmia siis näin kuuden kuukauden yhteisen polkumme jälkeen. Mitä muutoksia teidän arjessa tapahtui 6kk ja 12kk välillä? Olisi todella kiinnostavaa tietää! Laittakaa ihmeessä kommenttia joko tänne blogin puolelle tai – jos helpomman kautta mennään – Polulla-instan puolelle 🙂 Nähdään taas viikon päästä täällä blogin puolella. Viikon aikana voit seurata meidän – tai pikemminkin Danskun seikkailuja – instan puolella. Nähdään viikon päästä!

– Jonna ja Santeri