Miten näemme toisemme vanhempina?

Mitä vanhemmat ajattelevat toisistaan? Ajattelimme nyt jakaa toisillemme sekä teille, mitä ajattelemmekaan toisistamme vanhemman roolista!

Jonna kuvailee Santeria isänä

Parasta Santerissa isänä on, että hän osallistuu nimenomaan isänä olemiseen aktiivisesti. Moni tuntuu ihmettelevän kuinka läsnä Santeri on. Omat vanhempani ovat eronneet ollessani itse hyvin pieni. En itseasiassa muista mitään ajasta kun vanhempani olivat pieniä. Olen siis nähnyt omassa kotonani isän joka kokkaa, siivoaa, leikkii ja vie harrastuksiin siinä missä toinen vanhempikin. Ehkä tästä syystä oletan myös Santerin osallistuvan arkeen ainakin 50 %:sti. Tässä on ehkä myös se syy miksi ylipäätään juuri Santerin kanssa lapsia on hankittu. Asiat hoituu pääsääntöisesti niin miten pitääkin, ilman että häntä pitäisi kehoittaa olemaan isän roolissa.

Ihaninta on nähdä Santerin ja vauvan leikkimässä yhdessä poikamaisesti. Meno on hieman ronskimpaa ja vauva nauraa perin pohjin. Heillä tuntuu olevan keskenään oma vekkulimpi yhteys, mistä ei iloista menoa puutu. Aamuisin vauva tuntuukin herättyään aina etsivän jo töihin lähtenyttä isää ”pappa” ääntelyn merkeissä. Kun ulko-ovi kolahtaa iltapäivästä ei riemulla ole rajaa kun Daddya kontataan vastaan niin kovaa kun vain päästään.

Santeri auttaa arjessa aika paljon. Meillä on aina arkisin aamupala valmiina ja pöytä katettu. Iltatoimet on pääsääntöisesti olleet Santerin erikoisaalaa, koska vauva rauhoittuu unille helpommin isän kanssa. Santeri myös kokkailee sekä leipoo mielellään. Hän siis tuo monella tapaa tällä hetkellä meillä ns. leivän pöytään.

Kasvatuksellisesti Santeri vaikuttaisi tällä hetkellä meistä olevan se ns. ankarampi vanhempi jos nyt vielä tässä vaiheessa näin voisi sanoa. Monista asioista vielä keskustellaan keskenään, että mikä olisi lapsen ”oikea” kasvatus tapa.

Tulevaisuudessa toivonkin Santerilta vanhempana pitävän tämän hetken jämäkämmän linjan asioissa, missä niitä tarvitaan. Erityisesti Santerilla on koulutukseen omaksuttu tiukka linja jo omassa kodissa ja tästä voisi sellaisen 75% tulla samaa linjaa myös meidän perheeseen. Toinen asia mitä toivon on enemmän äidin omaa aikaa. Tähän varmasti tosin tulee muutosta imetyksen loppuessa. Tällöin isä ja poika päiviä on helpompi toteuttaa ja äiti saa tehdä omia juttujaan rauhassa.

Santeri kuvailee Jonnaa äitinä

Jonna ja äitiys. Hmmm…

Hetken pohdittuani ensimmäinen mieleen juolahtava (ja pakonomaisesti jaettavaksi haluamani asia) löytyy niinkin varhaisista vaiheista kun itse synnytyshuoneesta. Hetkestä, jona Daniel syntyi. Olen tästä kyllä muodossa tai toisessa kirjoitellut aikaisemminkin, mutta kenties muiston toistaminen kielii vain siitä, kuinka kirkkaasti se on piirtynyt mielikuviini ajatellessani Jonnaa äitinä.

Muistan – ainakin osapuilleen – Jonnan ensimmäiset sanat hänen vastaanottaessa uupuneena, helpottuneena ja tunteikkaana kätilöltä pientä n. 3040 gramman pakettiamme. Hellyyttä huokuvat sanamuodot olivat tuolloin jotain mallia ”Hei pienoinen” tai ”Hei pikkarainen”. Sanat oli kohdennettu pirpanalle, joka ensimmäisten itkujen saattelemana rauhottuikin kohta äidin syliin ensimmäisen ruokailun pariin.

Näin tässä nimenomaisessa hetkessä Jonnan – tuolloin vajaat 11 vuotta kanssani samaa polkua kulkeneen puolisoni – ensimmäistä kertaa äitinä. Tokihan masuasukille oltiin puhuttu jo useita kuukausia, mutta tämä spesifi hetki on sementoitunut mielenmaisemaani sinä uniikkina hetkenä, jolloin Jonnasta tuli silmissäni äiti.

Syy siihen, miksi jaan juuri tämän muiston on varsin selkeä: luontevuus. Jonnasta tuli äiti silmänräpäyksessä häkellyttävällä luontevuudella. Luontevuudella, joka on säilynyt Jonnan äitiyden ominaispiirteenä läpi koko vauvavuoden. Luontevuudella, joka ällistytti minut synnytyssalissa ja aika-ajoin häkellyttää minua edelleen arjessamme. Jonna on luontainen äiti.

Jonna on äitinä välittävä, huolehtiva ja Danielin parasta aina ajatteleva. Vaikka jo Jonnan itsestäni kirjoittamasta kuvailusta ehdin jo vaklailla, että Jonna pitää minua juurikin kovakurisempana vanhempana, näen Jonnassa myös ”ankaran” kasvattajan piirteitä. Aina ei mennä ns. ”lapsen ehdoilla” muun muassa Pipsa Possu -tuijottelun jäädessä tarkkaan ruutuaika-syyniin. Jonna siis ymmärtää äitinä sen, että vanhemman velvollisuus ja vastuu ei ole yksioikoisesti pitää lasta jatkuvasti tyytyväisenä. Äitiyttä on olla kasvattaja, tien näyttäjä. Jatkuva tyytyväisyys kun ei ole optimaalinen polku kehitykseen. Tästä määrätietoisen kasvattajan piirteestä olen Jonnan äitiydessä erittäin tyytyväinen…vaikka se aika-ajoin tarkoittaisikin sormen heristämistä uusinta Pipsa-jaksoa Danskulle tarjoavalle daddylle 😉

Tämänkin olen varmasti ennenkin todennut, mutta todettakoon vielä sekin, että Jonna on nähdäkseni äitinä väsymätön. Don’t get me wrong, Jonna kyllä väsyy – ja syystäkin. Pitkät ja ennen kaikkea jatkuvaa valppautta edellyttävät päivät vauvan kanssa ja valvotut yöt kun imevät melkoisen tehokkaasti mehut vanhemmasta kuin vanhemmasta. Mutta suhteessa Danieliin, Jonna on väsymätön. Voi olla, että minä puolisona näen Jonnan väsymyksen, mutta Danielille Jonna aina hymyilee. Kun Daniel näyttää äidille jotain uutta tai osoittaa ikkunastaan näkemäänsä ohikiitävää autoa innostusta puhkuen, äiti jaksaa myös innostua ja hymyillä omasta väsymyksestään huolimatta. Jonna jaksaa kannustaa, omasta väsymyksestään huolimatta. Tämä on ihailtava piirre. Oma velvollisuuteni onkin töiden puitteissa helpottaa äidin kuormaa, jotta äitikin saisi arjessa aina hetken huilata.

Aina pitäisi löytää jokin palautteen siemen ylipursuavan kehumisen suolaksi. Koen kuitenkin haasteita aidon, teennäiseltä omaan korvaani kuulostamattoman palautteen löytämisessä. Jonna on suoriutunut äitiydestä erinomaisesti.