WARNING! Tämä kirjoitus sisältää yksityiskohtaista kuvailua perheemme pääsiäisenä taltuttaneesta yrjöripulikuumetaudista. Read on, if you have the stomach.
Niinpä niin…
Olipa kerran perhe, joka kevään tullen suunnitteli pääsiäisaikaan ajoittuvaa reissua etelään. Tai noh…kun sanon reissua etelään niin…noh…risteilyä Tallinnaan. MUTTA KUITENKIN! Lomareissua suunnittelivat.
Noh. Niin oli tämä perhe pähkäillyt, että tällaisen reissun myötä he pääsisivät karkuun ankeaa arkea, ja samalla saisivat vanhempien punaisella hälyttäviä tyhjiä akkuja ladattua oikein olan takaa. Olihan kyseessä sentään vauvaperhe, joten pattereita lataava paattireissu toimisi – ainakin ajatuksen tasolla – virkistävänä ja odotettuna vaihteluna. ”Tästä tulee hieno reissu”, ajattelivat isä ja äiti innoissaan matkan aattona.
Mutta kuinkas sitten kävikään…
Odotettu päivä tuli, ja seurue viipotti aamuvarhain terminaalille. Muiden (viinalta jo valmiiksi haisevien ja täyttöä odottavia kaljarattaita kuskaavien) iloisten seuralaisten vanavedessä iloinen perheemme astui uutuuttaan hohtavaan (lue: jo parhaat päivänsä nähneeseen) risteilijäalukseen.
”TERETULEMAST ISO EESTI PAATI”, kuulutukset saatelivat veikeän seurueen kohti jo etukäteen varattuja Comfort Lounge -paikkoja.
Moottorit käyntiin, ankkuri ylös, tuulta purjeisiin ja suunta kohti etelää!
Ensimmäinen tunti vierähti rattoisasti pesueen tutustuessa alukseen ja nauttiessa lounge-tilaan katettua (pääosin leivän käntyistä ja kahvimaatin kahvista koostunutta) runsasta aamupalaa. Tuuli oli myötä, ja myös seurueen pienoisin jäsen kumosi hyvällä ruokahalulla (Valion vadelmamustikka valmis-)aamupuuroa.
Mutta kuinkas sitten kävikään…
”OHO!”, huudahti isä, kun pienoisen veijarin sisuksista roiskahti aimo kaaressa juuri nautittu purppura velli ja levisi loungen pöydälle ja isän pöksyille.
”Mites nyt näin…?”, miettivät vanhemmat, jotka eivät vielä aikaiseemin olleet tehneet tuttavuutta lapsiperheitä paljon piinaaviin vatsatauteihin.
”Ehkä kyse oli puurosta”, kuuluivat vanhempien toiveikkaat toteamukset risteilijäaluksen jo ankkuroituessa Tallinnan satamaan.
”BLÖÖÖRP!!”, kuului toistamiseen, kun satamasta vastikään tepastellut seurakunta etsi reittiä hotellille. Matkarattaiden uumenista paljastuikin ikävä näky, kun vasta mangosoosilla edellistä täystyhjennystä kompensoinut pikkuveijari nautti nyt uudesta…varsin hedelmällisestä…ulkoasusta. Mukaan pakatut nessut ja muut paperit käyttöön ja putsaus käyntiin. Yksi asia oli nyt kuitenkin selvää (tai oli selvää viimeistään siinä vaiheessa kun jälleen kerran hyödynsimme Danskun lääkärikummien konsultaatiota): vaavi oli napannut reissuun matkalaukkuun mukaan myös ihan perinteisen vatsataudin. Siistiä!
Siistimisen jälkeen saattue jatkoi matkaansa kohti hotellia, nyt jo hieman pelonsekaisin tuntein. ”Tällainenko tästä matkasta nyt sitten tulee? Tohtiikohan tässä nyt tehdä mitään…?”
Mutta kuinkas sitten kävikään…
Mutta mitä vielä, eipä lannistuneet matkalaiset tästä. Urhoollisina nappasivat isä ja äiti koppia pienestä sairastavasta reissulaisesta. Hotellista saatiin huone, pieni veijari pistettiin lepäämään ja seuraavan isomman oksun myötä saatiin koko kööri Tallinnan keskustaan aurinkoisesta päivästä nauttimaan.
Toipilaan nukkuessa ja parannellessa rattaissa, pääsivät niin isä kuin äitikin nauttimaan Tallinnan antimista. Oli kirja- ja vaatekauppaa, vanhaa kaupunkia ja rattoisaa tepastelua. Tokihan pienoisen vointi pohditutti, mutta hyvien unenlahjojen saattelemana saivat myös vanhemmat hetken hengähtää.
Illalla odotteli hotellilla Room Service -illallinen, yhteiset kylpysessiot ja rentouttava (tai siis noh…olosuhteisiin nähden rentouttava) ilta.
Vatsavaivoista kärsivä pienoinen oli olotilaansa nähden varsin pirtsakka, ja vanhempien lohdutus yrjön yllättäessä oli omiaan kohentamaan mielialaa. Ilta oli onnistunut, ja seuraavana päivänä ”päästäisiin” kotiin.
Mutta kuinkas sitten kävikään…
Aamu koitti ja vaikutti siltä, että yö oli vienyt mukanaan myös vatsataudin. Pirtsakka pesue istahti aamiaiselle ja nautti tämän jälkeen myös hotellin spa-tarjonnasta. Iloisin mielin ja Vapianon täyttämin vatsoin miniloman kokenut konklaavi marssikin takaisin terminaaliin, ja suuntasi katseen kohti kotimaata.
”Olipahan reissu…”, totesi väsymystä juuri valittanut äiti.
”Jep…noh…kohta päästään kotiin ja oikeasti lepäämään”, komppasi isä toiveikkaana siitä, että vatsavaivat olivat tältä osin taltutettu.
Ilta tuli. Oli pääiäissunnuntain aatto. Seuraavana päivänä mentäisiin porukalla isovanhemmille pääsiäisbrunssille. Olisi mämmiä, kananmunaa, pääsiäismunaa ja perinteisesti varmaan jotain Eggs Benedict -tyylistä tarjottavaa kera tuoreen appelsiinimehun ja kahvi. Ai ettäh…kyllä tästä vielä rento meininki ja pääsiäinen saataisiin…
Mutta kuinkas sitten kävikään…
”Mulla on jotenkin vähän huono olo…”
”Ai sullaki…mä heräsin yöllä siihen et vatsa jotenkin möngers…Näin untaki siitä et mulla on paha olo”
”Ok…onkohan…”
Pääsiäissunnuntai. Piiiiiiitkä pääsiäissunnuntai.
Pääsiäissunnuntai, jonka aikana erään töölöläisasunnon vessan ovi kävi kuin saluunan ovi. Oli nimittäin vanhempien täystyhjennyksen vuoro.
Tarina sikseen ja roskakoriin!
Siis ei H*LV*TTI että osaa ihmisellä olla huono olo. Itse näin viimeisimmän vatsataudin joskus ala-asteella (noin 20 vuotta nuoremmassa kehossa) kokeneena voin todeta, että eipä ollut ihan tuoreessa muistissa se, miltä tuntuu, kun kehon jokaisesta rööristä puskee nestettä.
Ja laitappa siihen vielä päälle se, että perheessä on vauva. Ja että toinenkin vanhempi on vastaavanlaisessa vatsataudissa. HYI S**TAN*!
Noh…onni onnettomuudessa. Dansku oli jo kunnossa. Isovanhemmatkin auttoivat, ja veivät Danskua vaunulenkille jopa kahteen otteeseen päivän aikana. Siinä me sitten Jonnan kanssa saimme makoilla sängyssä ja ravata vuoron perään vessaan milloin mitäkin pönttöön puskemaan. Olohuoneeseen levitettiin patja, jonka päällä vuoroin koomasimme ja lepuutimme.
Pahinta vessarumbaa kesti noin neljään/viiteen saakka, minkä jälkeen molemmille nousi vielä kuume. En osannut ainakaan itse etukäteen kuvitella, kuinka mahdottomalta tuntuu lapsen hoitaminen/viihdyttäminen – siis ihan perusasiat – kun on samanaikaisesti itse sairastuvalla. Onneksi apu oli lähellä ja Jonnan kanssa pystyimme jotenkin synkronoimaan pahimmat olotilamme siten, että jommalta kummalta löytyi aina pikkasen ylimääräistä energiaa Danskun tarpeiden hoitamiseen.
Pääsiäispäivän ilta päättyi varsin maukkaasti. Jonna nappasi vielä Burana 600 -annoksen 39 asteen yläpuolelle liihotelleen kuumeen taltuttamiseksi, ja Santeri uitti vielä kertaalleen päätään pöntössä. Sen pituinen se pääsiäinen. Oikea helvetillinen pääsiäinen.
-Santeri
Vanhempana ei ole mukava sairastaa. Tai siis kokeillaanpa uudestaan. Vanhempana on aivan perseestä sairastaa. Tämä pääsiäinen oli ensimmäinen kerta, kun olimme molemmat samanaikaisesti kipeänä ja vielä näinkin pahasti. Onko teillä vastaavia kokemuksia? Onko oksennustauti se kaikista pahin hetkellinen sairastuminen, mille lapsiperhe voi altistua vai onko olemassa jotain ikävämpää? Laitamme täksi päiväksi Polulla-Instaan pientä kyselyä, käyppä ihmeessä kertomassa mielipiteesi.
Tämä viikko on lepuuteltu, ja nyt noin viikon jälkeen on vihdoin sellainen olotila, että alamme molemmat olla taas 100 %:ssa kunnossa. Ensi viikolla onkin sitten jo vappu. Tunnelmia vappu-polulta (ja Danskun ensimmäisen vappupallon) pääset näkemään tulevan viikon aikana Polulla-Instasta.
Nähdään taas viikon päästä täällä blogin puolella!
Polulla 